Maailma muuttuu Eskoseni!

Vietimme joulupäivää perheen kanssa katsoin elokuvia televisiosta. Kaksi niistä jäi kaikkein parhaiten mieleni WALL-E ja Tähtivieras Dave. WALL-E on elokuva robotista joka päätyy maasta lähteneelle evakuointialukselle seuratessaan toista robottia, johon se on rakastunut. Tähtivieras Dave on Eddie Murphyn tähdittämä kertomus avaruusaluksesta, joka tulee maahan pelastaakseen oman planeettansa.

Sinänsä elokuvien juonilla ei ole merkitystä, sillä elokuvista huomaamani asian voisi löytää monista muistakin elokuvista, mutta olkoon nämä elokuvat esimerkkinä löytämästäni inhimillisestä piirteestä. Kummassakin elokuvassa oli rooli, joka yritti noudattaa annettuja ohjeita kirjaimellisesti loppuun asti. WALL-Essä oli autopilotti, joka vielä 700 vuoden jälkeenkin pyrki pitämään kiinni annetuista ohjeista. Tähtivieras Davessa oli yksi avaruusaluksen jäsenistä, joka halusi pitää kiinni heille annetusta tehtävästä ja unohtaa kaiken ympärillä olevan.

Ohjeisiin takertuneet roolihahmot ovat elokuvissa niitä, jotka pyrkivät säilyttämään vallitsevat olosuhteet oli tilanne mikä tahansa. Ominaista heille on se, että he eivät pysty ymmärtämään tilanteiden muuttumista, vaan he ovat takertuneet kynsin ja hampain annettuun tehtävään tai ohjeeseen.

Näissä elokuvissa on aina myös rooli, joka tahtomattaan, oman sisäisen palon tai hullun rohkeutensa takia vähät veisaa säännöistä ja ohjeista. Usein juuri tämä säilyttäjien mielestä hullu on se sankari, joka lopulta selvittää tilanteen.

Niin elokuvissa kuin monilla muillakin elämänaloilla voi nähdä, että on kahdenlaisia ihmisiä. (Kirjoitan tämän vaikka huomaan sortuvani vihaamaani ihmisten lokeroimiseen.) Tekemä jaottelu on kuitenkin niin selvää ja läpi ihmislajin käyvä jaottelu, että uskallan tehdä sen lokeroimisesta huolimatta.

Kyse on siitä, olemmeko ulkoa- vai sisältäpäin ohjautuvia ihmisiä. Ulkoapäin ohjautuvat ihmiset ovat niitä, jotka etsivät valmiita sääntöjä elämänsä ohjeiksi. Heille on tärkeää, että toimitaan yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaan. Kukaan ihminen tai mikään elämäntilanne ei oikeuta toimimaan ohjeitten vastaisesti. Nämä ihmiset pitävät yleisiä sääntöjä tasa-arvon takeena ja yhteisen elämän edellytyksenä.

Sisältäpäin ohjautuvat ihmiset toimivat intuition ja tunteitten vaikuttamina. Heille yhteisön säännöt ovat hyviä niin kauan kuin ne tuovat yhteisölle hyvää. Silloin, kun niistä tulee haittaa yhteisön jäsenille, ne on heitettävä romukoppaan. Sisältäpäin ohjautuvat toimivat ihmisen sisäisen moraalilain mukaan, kun ulkoapäin ohjautuvat tarvitsevat ulkoisen lain elämänsä ohjeeksi.

Vaikka ihmiset näillä kahdella eri tavalla elämään reagoivatkin, ei ihmisiä voi lopullisesti lajitella näihin ryhmiin. Uskon nimittäin, että ulkoapäin suuntautuminen on tapa suojautua ihmisen sisällä olevalta ristiriidalta. Kun ihmisen sisäinen maailma on epäjärjestyksessä, pitää jostain saada järjestystä. Ehkä juuri siksi uskonnollisuus on monesti vahvasti osana mielenterveysongelmista kärsivien elämää. Suoraviivaisella pelastusnäkymällä varustettu uskonnollisuus antaa ulkoista turvaa sisäisessä kaaoksessa.

Uskon, että ihminen voi muuttua ulkoapäin suuntautuvasta sisältäpäin suuntautuvaksi. Mutta se voi tapahtua vain sellaisten tapahtumien kautta, missä ennen valheellista turvaa tuoneet rakennelmat sortuvat. Vain silloin, kun ihminen joutuu asettamaan oman elämänsä perusteet kyseenalaisiksi, voi syntyä jotain uutta.

Olen joskus miettinyt, että vain suuri järkytys tai ahdistus voi saada muutoksen aikaan. Nyt olen alkanut ajatella, että muutosvoimana voi olla myös rakkaus. Yhtä lailla kuin kielteiset kokemukset voivat laittaa ihmisen miettimään elämäänsä uudestaan, myös myönteiset kokemukset voivat saada muutosta aikaiseksi.

Tähän myönteiseen muutosprosessiin kannustaminen on mielestäni kristinuskon sanoman ydin. Helvetillä ja rangaistuksilla pelottelun aika on ohi, sillä se ei missään nimessä ollut Jeesuksen tapa toimia, enkä siten usko sen olevan myöskään Jumalan tahto.

Maailma on muuttunut menneiden vuosisatojen aikana aina vain inhimillisemmäksi ja paremmaksi. Tämä muutoksen alullepanija on Jumala, joka vaikuttaa ihmisten välisissä suhteissa levittäen hyväksyntää, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Muutosprosessi on hidas, koska ihmismieleen kuuluu muutosvastarintaa, eivätkä kaikki ihmiset ole valmiita muutokseen tuosta vain, jos koskaan. Mutta ihminen kerrallaan se on mahdollista ja se tapahtuu siten, että ensimmäiset muuttujat olemme sinä ja minä. Ilman omaa panosta, mikään ei muutu paremmaksi. On turha odottaa parempaa maailmaa, jos ei ole valmis tekemään sen eteen töitä.

Hyvää joulua!

Tässä hyvän joulun toivotus perhekirkon puheen muodossa.

Meillä kotona nuorimmainen on odottanut jouluaattoa aina vain kärsimättömämmin. Mitä lähemmäs aatto on tullut, sitä tunteikkaammin hän on siitä puhuttu. Lahjat ovat mielessä, luulen niin.

Näinhän se on, jouluna Joulupukki tuo lahjoja kilteille lapsille. Tonttu Torvinen, joka on Joulupukin tärkein alainen, on tutkinut tarkasti kaikkien lasten elintavat: kuka on kiltti ja kuka on tuhma. Lasten on pidettävä vaari tekemisistään, sillä vain kiltit lapset saavat lahjoja, tuhmille ei luvata mitään. No, jossain päin Suomea tuhmat lapset saavat kyllä lahjaksi risuja.

Ja lapset ovat koko joulun odotusajan varpaillaan, sillä he tietävät, että heitä tarkkaillaan. Tontut kulkevat ympäriinsä ja tarkkailevat lasten toimintaa. Lapset ja aikuisetkin yrittävät olla mahdollisimman kilttejä, jotta joulupukki toisi heille lahjoja jouluaattona. No, me aikuisethan tiedämme miten joulupukin laita on, mutta siitä huolimatta jouluun on valmistauduttava. On miljoona asiaa, mitä pitää tehdä, muistaa kaikkien sukulaisten ja ystävien joululahjat. Pitää tehdä joulusiivous. Pitää tehdä sitä ja tätä ja olla sitä ja tätä, jotta joulu onnistuisi. Jos jouluaaton odottaminen on piinaavaa ja stressaavaa aikaa lapsille, se sitä myös meille aikuisille.

Mutta nyt kerron teille lapset salaisuuden. Se on salaisuus, joka on hyvä pitää omana tietona. Kun jouluaatto koittaa ja Joulupukki tulee käymään, hän jakaa kaikille lahjoja. Voi olla, että hän kysyy ohimennen sisään tullessaan: ”Onko täällä kilttejä lapsia?” ja sitten hän jakaa lahjat, ja kaikki saavat lahjoja, niin kiltit kuin tuhmatkin. Enää ei muistella miten kiltti tai tuhma on ollut, vaan jokainen saa lahjansa.

Näin jouluna me juhlimme sitä, että Jumala haluaa antaa lahjan meille kaikille. Hän ei mieti, ovatko ihmiset ansainneet lahjan vai eivät. Hän ei tutkiskele ihmisten tekoja, vaan lahja on tarkoitettu kaikille, niin kilteille kuin tuhmillekin ihmisille. Meillä on taipumus lokeroida toisiamme hyviin ja pahoihin, mutta Jumalan silmissä me kaikki olemme yhtä rakkaita. Me kaikki olemme Jumalan silmissä kauniita. Hän haluaa, että me kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, voisimme elää hänen yhteydessään ja siksi hän antoi meille lahjan, jonka avulla meillä on mahdollista elää elämäämme sovussa tukien toinen toistamme.

Ja nyt kerron teille lapset toisen salaisuuden, mutta älkää kertoko vanhemmillenne, että olen puhunut tästä teille. Asia on nimittäin niin, että vanhempanne vaativat kilttinä olemisesta teille vain siksi, että he saisivat valmistella joulua rauhassa. Tämä on yksi mahdollinen syy, mutta todellisuudessa olen uskon, että te saatte lahjoja, olitte sitten ollut kilttejä tai tuhmia siksi, että teidän vanhempanne rakastavat teitä. He rakastavat teitä - eivät teidän tekemisienne tai tekemättä jättämisienne tähden - vaan siksi, että te olette olemassa.

Joulun sanoma on ennen kaikkea siinä, että Jeesuksessa me saamme nähdä Jumalan rakkauden ihmisen muodossa. Rakkaus ei ole tarkoitettu vain kilteille, hyvin käyttäytyville ja ohjeita noudattaville, vaan kaikille. Jeesuksen syntymä on ennen kaikkea lahja niille, jotka eivät osaa elää toisten kanssa sovussa.

Monet elämämme tilanteet voivat ahdistaa niin paljon, että oman pahan olon takia on mahdotonta ottaa toisia ihmisiä huomioon. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin työntää paha olonsa heikoimpien niskaan.

Jos et muista, siis lahjojen lisäksi, mitään muuta tästä joulusta, niin muista, että kiusaajat tarvitsevat hyväksyntää ja rakkautta vielä enemmän kuin kukaan muu. Kannustava teko tai sana oikeaan paikkaan voi tehdä ihmeitä ja kiusaajasta voi tullakin ystävä. Siinä olisi joulun ihmettä kerrakseen.

Kaksi kertomusta, yksi kokemus

Autoa ajellessani olen kuunnellut jouluradiota ja jälleen kerran, aikaisempien joulujen tavoin olen jäänyt miettimään monien joululaulujen sanoa. Niissä lauletaan lapsesta, seimestä, Betlehemistä, paimenista, enkeleistä, tähdestä, tietäjistä, Josefista ja Mariasta. Joskus lauluissa mainitaan myös aasi, matka Nasaretista Betlehemiin, Herodes ja pako Egyptiin.

Jossain vaiheessa aloin pohtimaan, kumpaan Jeesuksen lapsuuskertomukseen mikin joululaulun teksti viittaa. Matteuksen evankeliumissa puhutaan Betlehemistä, Joosefista, Mariasta, Herodeksesta, tähdestä ja tietäjistä. Mutta siellä ei mainita kirjoittautumista veroluetteloon, ei matkaa Nasaretista Betlehemiin, ei majapaikan etsimistä, ei seimeä, paimenia eikä taivaallista sotajoukkoa. Nämä ovat tuttuja Luukkaan kertomuksesta.

Evankeliumeista löytyy kaksi hyvin erilaista kertomusta Jeesuksen lapsuudesta. Ne ovat erilaisia niin juoneltaan kuin tunnelmaltaan. Matteuksen kertomus kulkee synkissä tunnelmissa. Se on täynnä pelkoa ja vihaa, epätietoisuutta. Joosef pelkää eikä tiedä, mitä Marian kanssa tekisi, Herodes on raivoisaan eikä tiedä, mitä Jeesuksen kanssa tekisi eivätkä, tietäjät ovat ihmeissään eivätkä tiedä tiedä tietä Jeesuksen luo. Kertomus on kirjoitettu vahvoin värein hyvän ja pahan taisteluna.

Luukkaan kertomukseen liittyy myös vahvoja tunteita, mutta ne ovat Matteuksesta poiketen tunnelmaltaan hyvin iloisia. Luukas sitoo Johanneksen syntymän Jeesuksen syntymään. Kumpainenkin kertomus on hyvin valoisa ja etten sanoisi riemukas. Luukkaan kertomuksessa Jeesuksen syntymästä puhutaan samoin sanoin ja samaan sävyyn kuin roomalaisissa kirjoituksissa keisareiden syntymästä.

Meillä on siis kaksi erilaista kertomusta Jeesuksen syntymästä. Ne eroavat tapahtumiltaankin niin paljon, että on vaikeaa ajatella niiden olevan kertomusta samasta historiallisesta tapahtumasta. Siksi ajattelen monien Raamatun tutkijoiden tavoin, että Jeesuksen syntymäkertomusten tarkoituksena ei olekaan ollut kertoa päiväkirjamerkintöjä Jeesuksen syntymästä, vaan toimia evankeliumien esipuheina. Niiden tarkoituksena on kertoa, millaisen kirjan lukija on käteensä ottanut ja millaisesta päähenkilöstä kirjassa puhutaan.

Jeesuksen syntymäkertomuksia pitää siis lukea yhteydessä evankelistojen kertomaan kertomukseen Jeesuksesta. Matteus esittelee Jeesuksen uutena Mooseksena, joka ilmoittaa Jumalan tahdon ihmisille. Tästä syystä Matteuksen esittämässä Jeesuksen lapsuuskertomuksessa on paljon viittauksia Mooseksen lapsuuteen. Luukkaan Jeesus on köyhien ystävä. Sen tähden kertomuksessa paimenilla on suuri rooli kertomuksessa. Luukkaan kertomuksen ylistyslauluissa, niin Sakariaan kiitosvirressä ja Marian kiitosvirressä kiitetään Jumalaa siitä, että hän on tuonut valon pimeydessä vaeltaville ja sysännyt vallanpitäjä pois Jumalan valtakunnasta.

Yhteisinä aiheina Matteuksen ja Luukkaan kertomuksissa on enkelit ja valo. Enkelit olivat juutalaisille Jumalan sanansaattajia ja enkelien läsnäolo kertomuksissa merkitsi aina Jumalan läsnäoloa. Valo ja pimeys ovat läsnä Matteuksen kertomuksessa tähden ja Herodeksen roolissa. Kertomuksen yksi tähtäyspiste on kertoa, miten Jumala voittaa pahan. Herodeksella ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa Jumalan suunnitelmaan. Valo voittaa aina.

Luukkaan kertomuksessa yöllä lampaitaan paimentavat paimenet näkevät valon. Vuorokauden pimeimpänä hetkenä yhteisön surkeimmassa asemassa olevat saavat kuulla Jumalan ilosanoman. Jumala lähettää valon niille, joilta muut ihmiset ovat sen kieltäneet.

Niin Matteuksen kuin Luukkaankin kertomukset avaavat ylösnousemuksen kohdanneitten kokemusta. He ovat kokeneet saaneensa elämäänsä valon ylösnousseen kautta. Ilman ylösnousseen kohtaamista ja ilman seurakunnassa koettua hyväksyntää Jeesuksesta ei olisi koskaan kirjoitettu tällaisia kertomuksia.

Jeesuksen elämä, toiminta ja opetukset toivat Jumalan ihmisten keskelle. Hän oli seurakunnan keskellä ja valoi läsnäolollaan hyväksynnän ja rakkauden ilmapiiriä. Mitä muuta ihmiset olisivat voineet tehdä kuin kirjoittaa kertomuksia, joiden kautta lukijat pystyisivät ymmärtämään heidän kokemuksensa.

Sitten onkin aivan eri asia pohtia, miten 2000 -luvun ihmiset pystyvät ymmärtämään Jeesuksen syntymäkertomukset alkuperäisellä tavalla, sillä niin paljon on noista ajoista ehtinyt vettä Jordanissa virtaamaan.

Eedenistä itään

Olen katsellut iltalehtien lööppejä muutaman viikon ajan ja ahdistunut väkivallasta, joka niissä on esillä. Ahdistumiseni ei johdu siitä, että pelkäisin oman terveyteni puolesta. Ahdistus on surua uhrien ja heidän läheistensä puolesta, mutta myös väkivallan käyttöön ajautuneiden puolesta.

Perinteinen suhtautuminen tällaisiin tapahtumiin olisi varmaan väkivallan tekijän tuomitseminen alimpaan helvettiin suurena pahantekijänä. Olen asiasta kuitenkin eri mieltä. Minusta syyttämisen sijaan pitäisi kysyä, mitkä asiat ovat sekoittaneet pahantekijän elämän niin, että väkivallasta on tullut hänelle ainoa keino selvittää asioita?

Synti

Kristillisen kirkon käsitys pahasta on kehittynyt syntiinlankeemuskertomuksesta ja siitä laaditusta perisyntiopista. Adamin ja Eevan tähden meistä kukaan ei pysty elämään Jumalan tahdon mukaan, vaan toimimme itsekkäästi ja käyttäen toisia ihmisiä hyväksemme.

Mutta, mitä jos kertomus Eevan ja Adamin hedelmän syömisestä ei olekaan kertomus historiallisesta tapahtumasta, vaan se on kuva aivan jostain muusta?

Feministitutkija Lyn Bechtel  on nähnyt syntiinlankeemuskertomuksen (1. Moos. 3: 1-24) eri näytösten viittaavan ihmisen kehityksen vaiheisiin (Bechtel, Lyn: Rethinking The Interpretation of Genesis 2:4b-3:24. in A Feminist Companion to Genesis. Sheffield 1993). Selitän Bechtelin ajatuksen lyhyesti.

Ensimmäinen näytös kuvaa Paratiisin ihanuutta ja lapsuuden viattomuutta. Mies ja nainen (poika ja tyttö) seuraavat Jlan tahtoa ilman käskyjen kyseenalaistamista. Elämän puu kuvaa lapsuuden huolettomuutta, jossa kaikki tarpeet tyydytetään ja lapsi voi elää luottaen vanhempiensa täydelliseen huolenpitoon. Illuusio turvasta suojaa ihmisen matkaa aikuisuuteen, siksi he eivät saa syödä tiedon puusta.

Toisessa näytöksessä lapset (tai jo nuoruusikään ehtineet Adam ja Eva) huomaavat, että heille ei enää riitä vain Jumalan antamat käskyt, vaan heidän on itse päästävä testaamaan käskyjen järkevyyttä. Tiedon puu kuvaa sitä tietoa, mikä johtaa käskyjen kyseenalaistamiseen ja aikuisuuteen: seksuaalisuuden, elämän epätäydellisyyden ja kuolemaan ymmärtämiseen. Lapsia pitää suojata elämän karuudelta siihen asti, kunnes he ovat valmiita ottamaan sen vastaan.

Käärme kuvaa kaikkia niitä virikkeitä, joita murrosiässä alkaa perheen ulkopuolelta tulla. Aluksi uusi tieto ja uudet kokemukset oman ruumin ja mielen muutoksista hämmentävät. Mies ja nainen hakevat suojaa lehdistä, koska he häpeävät omaa haavoittuvuuttaan, alastomuuttaan ja seksuaalisuuttaan.

Lopulta miehellä ja naisella ei ole enää paikkaa Paratiisissa, eli lapsuuden turvallisessa ympäristössä. Niinpä Jla vaatettaa heidät ja lähettää heidät elämään epätäydellisessä maailmassa. Miehellä ja naisella on omat vaikeutensa aikuisessa elämässä, mutta Jumala varustaa heidät matkaan antaen vaatteet ja paikan hankkia toimeentulo.

Pienenä selvennyksenä kerrottakoon vielä, että Jumala antamat nimet Adam ja Eva eivät oikeastaan ole alun perin nimiä. Miehelle Jumalan antama nimi Adam tarkoittaa tomua, maata (adama) ja Eva taas viittaa naisen rooliin elämän kantajana.

Mitä sitten?

Mihin paratiisikertomuksen tulkitseminen syntiinlankeemuksen sijasta kertomukseksi ihmisen kehityksestä ihmisyyden vaatimaan vastuuseen ja itsenäisyyteen johtaa? Se vapauttaa meidät syyllisyydestä, joka johtuu jostain, jota emme ole tehneet ja auttaa meitä keskittymään oman ja ympäröivän maailman hyvinvoinnin edistämiseen.

Paratiisikertomuksen tulkitseminen kertomuksena ihmisen kehittymisestä tekee ihmisistä oman elämänsä subjekteja, eivätkä ihmiset ole elämänsä sivusta seuraajia. Oman lapsuus- nuoruus ja aikuisuusaikamme epäonnistumiset, hylkäämiset ja pettymykset vievät ihmistä kauemmas itsestämme. Oma kuva itsestämme ei näiden kokemusten takia vastaa totuutta ja meidän on paha olla. Me luomme oman totuuden, jotta pystyisimme elämään kokemamme kanssa, eikä tämä elämä ole hyväksi itsellemme eikä läheisillemme.

Lähtemällä matkalle etsimään itseään voi löytää jonkinlaisen vastauksen paratiisikaipuuseen, joka meillä kaikilla aikuisilla on. Tämä tie ei kuitenkaan ole, mikään päivän matka, vaan se voi olla monen vuoden tie, joka ei aina ole helppokulkuinen. Määränpäässä kuitenkin matkan vaivat saa monikertaisena takaisin.

Jumala on rakkaus

Nelson Mandela

 

Tällä viikolla saimme suruviestin, että suuri ihmisyyden puolustaja on poissa. Nelson Mandelan kuolema kosketti monia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Vaikka suuri mies onkin poissa, mutta hänen rakkautensa elää yhä.

Ajatellessani Mandelan 27 vuotta vankilassa en voi kuin vain ihmetellä, että Mandelasta ei tullut katkeraa miestä, vaan hän rakasti ihmisiä kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta. Mandelan rajoja rikkova rakkaus on ollut Etelä-Afrikan onni. Ilman Mandelaa Etelä-Afrikassa olisi varmaankin menty samaa tietä kuin esimerkiksi monissa entisissä kommunistisissa maissa tai missä tilanteessa Syyriassa ollaan tällä hetkellä. Mandela ymmärsi, että väkivaltaan ei tule vastata väkivallalla, vaan rakkaudella.

Mandelan lisäksi on monia ihmisiä, jotka ovat pystyneet vastaaman vihaan rakkaudella. Tällaisia ovat esimerkiksi Jeesus Nasaretilainen, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King. Heille ja monille muille heidän kaltaisilleen on yhteistä se, että he ymmärsivät jotain sellaista maailmasta ja elämästä, mitä me tavalliset ihmiset emme ymmärrä. Heille rakkaus oli elämän eliksiiri.

Jumala on rakkaus

 

Olen alkanut pikku hiljaa ymmärtää, mitä varhainen kristillinen uskontunnustus Jumala on rakkaus tarkoittaa. Jos väitettä lähestytään perinteisestä kristillisestä ajattelusta käsin, Jumalan rakkaus näkyy siinä, mitä hän on tehnyt maailman hyväksi. Lähettämällä poikansa pelastamaan maailman ihmisillä on mahdollisuus pelastukseen kuoleman jälkeisessä elämässä.

Minulle ”Jumala on rakkaus” on jotain enemmän tässä ajassa tapahtuvaa. Rakkaus on teko ja rakkaus on suhde. Jumalan rakkaus ei ole pelkästään vastaanottamista, niin kuin perinteisessä kristillisyydessä on ajateltu. Rakkaus on tehtävä.

Jumalan olemusta ei voi laittaa sanoiksi. Jokainen yritys sanoa, millainen Jumala on, on tuomittu epäonnistumaan. Jumalan voi vain kokea suhteessa toiseen. Samoin kuin rakkaus on teko, Jumalakin on ymmärrettävissä vain tekojen kautta. En yhtään ihmettele, että Jeesuksen seuraajat puhuttelivat Jeesusta Jumalan pojaksi, sillä hänen teoissaan Jumala tuli todeksi. Jeesus puhui, miten Jumalan valtakunta on ihmisten keskellä. Jumala tulee siis käsin kosketeltavaksi suhteessa toisissa ihmisissä.

Jumala ei toimi vain jostain ”tuolta”, tämän maailman ulkopuolelta käsin, vaan juuri täällä, tässä maailmassa. Jos Jumalan todellisuus ymmärretään tämänpuoleiseksi, se ei voi olla vaikuttamatta koko maailmaan. Jos Jumala ymmärretään osaksi tätä maailmaa, hänestä tulee todellinen muutosvoima. Niin kauan kuin ihmiset vain odottavat Jumalan puuttuvan maailman tapahtumiin, he saavat odottaa turhaan. Jumala ei ole persoonallinen mahti jossain tämän todellisuuden ulkopuolella, vaan meidän ihmisten kautta tässä maailmassa vaikuttava voima. 

Maailma tarvitsee Nasaretilaisen, Gandhin, Martin Luther Kingin ja Mandelan tapaisia ihmisiä, joilla on rohkeutta antaa anteeksi vihamiehilleen ja osoittaa omilla teoillaan, mitä todellinen rakkaus on.

Meidän tavallisten kuolevaisten täytyy myös kääriä hihat ja panna kortemme kekoon. Vaikkemme saisikaan edellä mainittujen ihmisten tapaan suuria aikaan, on hyvä muistaa, että maailmamme tarvitsee rakkautta ja pienikin määrä on hyvästä.