Progressiivisen kristillisyyden teesi no. IV, teot puhuvat totta

Suusta pääsevät sammakot paljastavat ihmisen todelliset ajatukset. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen älykkyydellään ja tietämyksellään siihen asti, kunnes he ovat sivulauseessa sanoneet jotain, mikä on paljastanut heidän todellisen asenteensa. Muistan monia tilanteita, joissa itse olen toiminut samalla tavalla.

Sammakoita voi tulla esimerkiksi keskusteluissa siitä, ketkä ovat tervetulleita seurakunnan tilanteisiin tai kirkkoon piiriin. Aluksi puhutaan hyvässä yhteisymmärryksessä kaikkia rakastavasta Jumalasta, mutta sitten sivulauseessa lipsahtaakin erilaisia ehtoja, ei homoja, ei aivoeron tehneitä, ei vankilasta vapautuneita.

Psykologian piirissä puhutaan paljastetusta teoriasta ja käyttöteoriasta. Chris Agyris ja Donald Schön ovat ensimmäiset, jotka ottivat kyseiset käsitteet käyttöön. Tutkiessaan ihmisten käyttäytymistä työelämässä, he tulivat siihen tulokseen, että yksilöllä on kaksi toiminnan teoriaa: paljastettu teoria ja käyttöteoria. Paljastettu teoria on se malli, jonka mukaan sanomme toimivamme. Käyttöteoria taas on se malli, jonka mukaan todellisuudessa toimimme. Käyttöteoria pitää sisällään kyseistä asiaa koskevat uskomukset ja perusoletukset. Se syntyy ja muovautuu koko elämämme ajan ja sillä on syvät juuret siinä kulttuurissa, jonka keskellä elämme.

Paljastettu teoria sisältää kaiken sen, mitä tietoisesti ajattelemme itsestämme ja elämästä, samoin sen ihannekuvan, joka meillä on itsestämme. Siihen kuuluvat esimerkiksi yhteisömme jakamat arvot ja toimintatavat. Jos kyseessä on kristitty, voisi tällaisia arvoja olla esimerkiksi kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus tai se, että langennut saa anteeksi. Me pyrimme elämään paljastetun teoriamme mukaan, mutta joka tilanteessa se ei ole mahdollista. Tilanteissa, jotka ovat voimakkaita tunteen tai kokemuksen tasolle, antavat ohjat tiedostamattomalle ja me toimimme käyttöteoriamme mukaisesti. Näissä tilanteissa suustamme tulee sanoja, jotka paljastavat meidän todelliset ajatuksemme ja käyttäytymisemme paljastavat todelliset arvomme.

Käyttöteorian tiedostaminen ei ole helppoa. Se ohjaa toimintaamme meiltä salassa. Vain niissä tilanteissa, joissa toimimme ristiriidassa toiveisiimme ja ajatuksiimme nähden, me voimme saada kosketuksen käyttöteoriaamme. Paavalin ajatus: sitä hyvää, mitä minä haluaisin tehdä, minä en tee, mutta sitä pahaa, mitä en haluaisi tehdä, minä teen, kuvaa hyvin paljastetun ja käyttöteorian välistä ristiriitaa.

Paras keino käyttöteorian selvittämiseksi on pitää silmät ja korvat auki, ei kuunnellakseen muita, vaan itseään. Etsimällä omasta käyttäytymisestä ristiriitoja, voi päästä käsiksi toimintansa perusteihin ja pystyä muuttamaan käsitystänsä todellisuudesta. Vasta, kun paljastettua teoria sisäistetty, siitä voi tulla osa käyttöteoriaa.

Haluan vielä tuoda esille yhtäläisyyden, joka mielestäni on aivan ilmeinen. Käsitteet paljastettu teoria ja käyttöteoria kertovat psykologian kielellä jotain samaa, mitä uskonnollisessa kielessä puhuttaessa syntistä ja pelastuksesta. Kristillisessä kielipelissä synti on psykologian käyttöteoriaa vastaava ihmisen toimintaan vaikuttava voima. Synti on voima, johon ei voi vaikuttaa ja joka saa ihmisen tekemään sellaista, mitä hän ei haluaisi tehdä.

Aivan samoin käyttöteorialla pyritään selittämään ihmiseltä piilossa olevaa, usein myös ihmistä vahingoittavaa tasoa. Samoin kuin kristillisen opin mukaan ihminen ovi muuttua, myös käyttöteoriaa voi opetella tuntemaan. Mitä lähempänä ihminen Jumalan todellisuutta elää, sitä paremmin ihminen voi toteuttaa Jumalan tahtoa. Samoin, mitä lähempänä paljastettu teoria on käyttöteoriasta, sitä parempaa elämää ihminen pystyy elämään.

Vertaan käyttöteoriaa ja syntiä siksi, etten usko ihmiseen vaikuttavaan persoonalliseen pahaan. Sen sijaan uskon progressiivisten kristittyjen tavoin siihen, että synniksi sanottu voima maailmassa johtuu suurimmaksi osaksi ihmisen itseltään eksyksissä olemisesta.

Tällaisia asioita nousi mieleen progressiivisen kristillisyyden neljännestä teesistä, joka kuuluu seuraavasti: Kun kutsumme itseämme progressiivisiksi kristityiksi, tarkoitamme että olemme kristittyjä jotka tietävät, että ihmisen vakaumus ilmenee parhaiten siinä, miten hän kohtelee muita

Progressiivisen kristillisyyden teesi no.III, avoin yhteisö

Progressiivisen kristillisyyden kolmas teesi kuuluu seuraavasti:

progressiivisiksi kristityiksi itseään kutsuvat pitävät tavoitteenaan yhteisöä, johon voi kuulua KUKA TAHANSA riippumatta esimerkiksi siitä

·        onko hän perinteinen kristitty vai uskontotuudet kyseenalaistava epäilijä

·        uskooko hän Jumalaan vai onko hän agnostikko

·        onko hän nainen vain mies

·        mikä on hänen seksuaalinen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä

·        mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu tai onko hän vammainen vai ei

Minulle Jumala on rakkaus, Jumala ei löydy Raamatusta, ei kristillistä opista eikä minkään yhteisön laatimista säännöistä. Ne vain osoittavat kohti Jumalaa. Jumala löytyy sieltä, missä kaksi tai useampi ihmistä kohtaa toisensa rakkaudessa, ilman itsekkäitä pyrkimyksiä, ilman toisen lokeroimista tai alistamista. Koska uskon, että Jeesuksessa hänen opetuksissaan ja teoissaan meille avautuu Jumalan todellisuus, uskon myös, ettei Jumala voi olla mitään muuta kuin rakkaus.

Jeesuksen seuraaminen on parhaimmillaan sitä, että hyväksyy toiset ihmiset, ilman vaatimusta, että heidän pitäisi muuttua joksikin ollakseen rakastettuja ja hyväksyttyjä. Jeesuksen seuraamisessa ei ole oikeastaan ollenkaan kyse toisten muuttamisesta, vaan antautumista Jumalan muovattavaksi. Matka Jeesuksen seurassa ei ole matkaa jonnekin  kaukaisuudessa siintävään taivaaseen, vaan se on matka taivaaseen, joka löytyy maan päältä keskeltä elämää.

Silloin, kun ei ole sinut oman elämänsä, historiansa tai kokemustensa kanssa, on vaikeaa tulla toimeen muidenkaan ihmisten kanssa. On vaikeaa hyväksyä toista, jos ei pohjimmiltaan hyväksy itseään. Ihminen, joka on eksyksissä itsestään, kehittää mieluummin erilaisia tapoja hoitaa huonoa oloaan kuin lähtee tutkimusmatkalle itseensä etsimään todellista syytä huonolle ololleen. Usein käy myös niin, että huonosta olosta tulee arkitodellisuutta, eikä sitä enää edes huomaa. Tällöin on mahdotonta tehdä asialle yksin mitään, kun ei edes tiedä olevansa eksyksissä.

Muistan teini-iästä, miten tunsin hyvin vahvasti, että minua yritetään työntää vääränmalliseen muottiin. Kotona, koulussa ja välillä kavereidenkin keskellä tunsin, etten saa olla oma itseni. Tuo tunne oli vahva ja epämiellyttävä. Kasvaessani kohti aikuisuutta otin tuon ulkoapäin saadun muotin omakseni, vaikka todellisuudessa se ei ollutkaan minulle sopiva. Vasta näin aikuisena olen alkanut ymmärtää, että käsitykseni itsestäni ei pidä paikkaansa, sillä olen muovannut itsestäni toisten käsitysten mukaisesti.

On ollut vapauttavaa kokea tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Jossain vaiheessa koin kuinka suomut olisi pudonneet silmieni päältä, sillä niin suuri muutos oli päästä toisten tekemästä muotista ulos ja alkaa etsiä itselle todella sopivaa tapaa olla.

Katsellessani elämääni taaksepäin, olen tajunnut kuinka suuri merkitys oli kaikissa ikävaikeissa niillä ihmisillä, joiden kanssa ei tarvinnut esittää mitään. Heidän lähellään sai olla ja tulla hyväksytyksi, teki sitten mitä tahansa.

Kohti tällaista yhteisöä myös progressiiviset kristityt pyrkivät. Heille tai pitäisi varmaan sanoa meille, on tärkeää pitää esillä kaikille avoimuutta kaikelle inhimilliselle elämälle. Yhteisö, jonka jäsenet jakavat Jumalan ehdottoman rakkauden toisiaan kohtaan on yhteisö, jossa ollaan kasvamassa Jumalan valtakunnan kansalaisiksi.

Muutos tähän suuntaan on kuitenkin hidasta, sillä se tapahtuu ihminen ihmiseltä. Silloin, kun yksi ihminen alkaa tuntea itseään, hän voi tuntea itsensä myös rakastetuksi. Kun yhteisössä yksi ihminen alkaa nähdä itsensä toisten kaltaisena etsijänä, avoimuus ja erilaisuuden hyväksyminen valtaa alaa. Ennen yhteisön ulkopuolelle sysätyt saavat sijan yhteisön sisältä ja Jumala saa luvan tehdä yhteisön jäsenistä rakkautensa välikappaleita.

Progressiivisen kristillisyyden teesi no. II, Jumalan ilmoitus

Nuori mies oli kävelyllä. Hän tuli sillalle ja näki vanhan miehen hyppäämässä sillalta jokeen.

Nuorukainen juoksi miehen luo ja huusi:

- Seis, älä tee sitä!

- Ja miksi en, vanhempi mies kysyi.

- Koska elämässä on niin paljon arvokasta, nuorukainen vastasi.

- Esimerkiksi mitä, vanhus kysyi

- Noo, vaikka . . . , oletko uskonnollinen vai ateisti?

- Uskonnollinen.

- Niin minäkin. Oletko kristitty vai juutalainen.

- Kristitty.

- Niin minäkin. Oletko katolinen vai protestantti.

- Protestantti.

- Niin minäkin. Oletko episkopaalinen vai baptisti?

- Baptisti.

- Niin minäkin. Kuulutko Jumalan baptistikirkkoon vai Herran baptistikirkkoon?

- Jumalan baptistikirkkoon.

- Niin minäkin. Oletko Vanha baptisti vai Reformoitu baptisti.

- Reformoitu.

- Niin minäkin. Kuulutko 1879 reformoituihin baptisteihin vai vuoden 1915 reformoituihin baptisteihin.

- Vuoden 1915 reformoituihin baptisteihin, vastasi vanhus.

- Senkin harhaoppinen, kiljaisi nuorukainen ja työnsi miehen kaiteen yli jokeen.

Tuo tarina tuli mieleeni, kun pohdiskelin progressiivisen kristillisyyden toista teesiä, joka kuuluu seuraavasti: "progressiiviset kristityt ovat vakuuttuneita, että Jeesuksen opetukset tarjoavat vain yhden monista tavoista kokea elämän pyhyys ja ykseys ja että voimme hengellisellä matkallamme ammentaa viisautta monista eri lähteistä".

Olen pitkän ajan elänyt tyytyväisenä Suomen luterilaisen kirkon uskontulkintaan. Se on tuntunut minulle juuri oikealta, eikä minulla ollut mitään syytä kyseenalaistaa oppia miltään osin.

Sitten jokin muuttui. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kirkon oppirakennelma ei enää vastannut käsitystäni todellisuudesta. Uskonpuhe Jumalasta ja Jeesuksen tehtävästä maailmassa ei kohdannut minun arkitodellisuuttani ja uskoin, että se ei kohdannut tavallisen seurakuntalaisenkaan arkitodellisuutta. Olin hukassa ja mietin ahdistuneena, onko mitään muuta tapaa puhua kristillisestä todellisuudesta.

Progressiivisen kirjallisuus apunani ryhdyin katselemaan maailmaa hieman laajemmalti. Aloin tarkastelemaan muita kristillisiä kirkkoja ja lahkoja, niiden erilaisia käsityksiä uskosta ja maailmasta. Mietin, miten voisi olla vain yksi totuus, kun ihmiset ympäri kristillistä maailmaa tulkitsevat Jeesuksen merkityksen niin eri tavalla.

Kun laajensin tarkasteluani muihin uskontoihin, alkoi näyttää selvästi siltä, että me ihmiset näemme jokainen todellisuudesta omanlaisen kuvan. Lopullinen totuus on jossain syvemmällä, ihmisten kokemusten takana.

Olen käynyt monia keskusteluja, ihmisten kanssa, jotka ovat uskoneet omistavansa totuuden. Olen esittänyt heille hypoteettisen tilanteen, jossa kaksi eri uskonnon edustajaa tai kaksi saman uskonnon eri tavalla ajattelevaa edustajaa kohtaavat ja ryhtyvät väittelemään. Kumpikin on 100 % varma omasta uskostaan. Kysymykseni keskusteluissa oli, miten he saavat selville, kumpi on oikeassa. En ole saanut yhtään vastausta tähän kysymykseeni. Uskon, että keskustelukumppaneillani ei ole ollut mahdollista ymmärtää kysymykseni mielekkyyttä, sillä he ovat olleet kiinni oman uskonsa todellisuudessa. Koska tilanne oli tämä, mitään todellista dialogia ei syntynyt. Mitään keskustelua ei koskaan synnykään, jos keskustelijat eivät ymmärrä, että heidän ajatuksensa Jumalasta on heidän kuvansa Jumalasta, todellisuus on jossain näiden kuvien takana.

Minä olen kasvanut kristillisessä yhteisössä ja omaksunut oman tapani uskoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse minulle sitä, etteikö Jumalasta voisi puhua myös toisin sanoin ja kuvin. Toiset kuvat eivät vaaranna minun kuvaani Jumalasta, enemmänkin ne voivat antaa minulle mahdollisuuden kokea Jumala elävämmin.

Jos me muunnamme uskontotuudet osaksi empiiristä maailmaa, emmekä ymmärrä, että uskon kysymyksiä ei voi mitata tai laittaa paremmuusjärjestykseen, me emme koskaan pysty ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia. Toiseen ihmiseen tutustuminen vaatii omalta mukavuusalueelta poistumista. Siinä onkin meille kaikille pähkinä purtavaksi.

Progressiivisen kristillisyyden teesi no.I, Jeesus on tie

Jatkan tiestä, koska se on keskeinen osa progressiivisessa kristillisyydessä ja minunkin uskossani.

Evankeliumeiden kertomukset Jeesuksen elämästä kertovat hyvin yhtäpitävästi, että Jeesus oli melkein aina tiellä. Kolmen vuoden ajan hän kierteli ensin Galilean alueella ja lähti sitten ”käymään” Jerusalemissa. (Johannes tosin kertoo, että Jeesus olisi käynyt Jerusalemissa kaksi kertaa.)

Tiellä oleminen oli Jeesuksen elämä. Toisaalta joidenkin teologien tavoin voisi sanoa, että kertomus Jeesuksen tiellä olosta itse asiassa evankelistojen, lähinnä Markuksen (joka ensimmäisenä kertoi Jeesuksen elämästä) tapa osoittaa lukijoilleen, mikä Jeesuksessa oli tärkeintä?

Jos tätä ajattelua seuraa, tärkeintä oli Jeesuksen esittämä kutsu lähteä seuraamaan häntä tielle. Kutsun saivatkin monet, mm. publikaani, sokeudesta parannettu, rikas nuorukainen ja Sakkeus, publikaanien esimies. Tiellä oleminen oli siis tärkeintä.

Mitä Jeesus tiellä teki? Tiellä kulkiessaan Jeesus kohtasi ihmisiä keskellä heidän elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa välittämättä heidän asemastaan yhteisössä. Hän kohtasi aina ihmisen, ei naista, ei miestä, ei raajarikkoa, ei tervettä, ei ammattinsa takia syrjittyä, ei fariseusta. Jeesus kertoi, millainen Jumala on. Jeesus kertoi myös, mitä usko Jumalaan merkitsee. Hän teki Jumalan valtakunnan käsin kosketeltavaksi ihmisten keskelle.

Ensimmäisille kristityille Jeesuksen tie Galilean perukoilta Jerusalemiin ristille oli malli Jumalan valtakunnassa elämisestä. Se kertoi toisaalta elämästä Jumalan todellisuudesta ja toisaalta siitä, mihin Jeesuksen seuraajan tie johtaa. Tiellä oleminen oli merkityksellistä Jeesuksen seuraajille. He kutsuivatkin itseään alun perin Jeesuksen tien kulkijoiksi. Vasta myöhemmin heitä ryhdyttiin haukkamaan pikku kristuksiksi, (vrt. engl. christians).

Jeesusta seuraten tiellä opittiin Jumalan valtakunnan arvoja ja käytännön harjoitusten keskellä kulkijat myös muuttuivat. Saadessaan kokea hyväksyntää ja myötätuntoa, tullessaan kohdatuksi todellisina ihmisinä, kulkijoista muovautui Jumalan valtakunnan kansalaisia.

Tie oli matka ja päämäärä. Päämäärä oli Jumalan valtakunnan toteutuminen ihmisten keskellä. Jeesus ei opettanut, että Jumalan valtakunnan toteutumista tarvitsisi odottaa tuonpuoleiseen. Se on totta jokaisessa hetkessä, jossa Jumala saa olla ihmisten keskellä ja levittää rakkauttaan ihmisten välityksellä. Pelastus, yhteys Jumalaan tuli totta todeksi kahden ihmisen kohtaamisessa, eikä vasta kuoleman jälkeen.

Jeesus on vastaus, mutta mikä olikaan kysymys?

 Progressive Christianity sivuilta löytyvistä kahdeksasta teesistä ensimmäinen koski Jeesuksen merkitystä. Sen mukaan progressiiviset kristityt uskovat, että seuraamalla Jeesusta ja noudattamalla hänen opetuksiaan voi saada kokemuksen pyhyydestä ja kaiken elämän ykseydestä.

Merkittävä virstan pylväs omassa teologiassani oli tutustuminen Marcus J. Borgin ajatteluun. Varsinkin hänen tapansa jakaa evankeliumeista löytyvä kuva Jeesuksesta toisaalta niihin sanoihin, jotka nousevat muistikuvista maanpäällä eläneestä Jeesus Nasaretilaisesta ja ensimmäisten kristittyjen ja kirkon uskon kohteena olevaan ylösnousseeseen Kristukseen on ollut suuri merkitys minulle.

Borg on monien Jeesus -tutkijoiden tapaan yrittänyt hahmottaa, millainen mies Nasaretin Jeesus oli. Hän on löytänyt Jeesuksesta kolme piirrettä, joiden avulla hän maalaa kuvan karismaattisesta hengen miehestä, joka oli valmis uhraamaan itsensä uskomansa asian puolesta.

Ensinnäkin Jeesus oli viisauden opettaja. Hän asetti perinteisen viisausopetuksen vastakkain Jumalan tahdon mukaisen opetuksen kanssa. Jeesus kutsui ihmisiä näkemään maailman toisin kuin perinteisesti on nähty. Hän kutsui ihmisiä muuttamaan ihmiskeskeistä ajattelua Jumala -keskeiseksi. Erilainen viisaus oli yksi syy siihen, että juutalaiset opettajat eivät niin pitäneet Jeesuksesta.

Toiseksi Jeesus oli sosiaalinen profeetta. Profeetan rooliin kuuluivat niin parantamistoiminta, temppelin vastainen toiminta kuin marginaaliin joutuneiden ihmisten kanssa eläminen. Elämällä niiden parissa, jotka oli sysätty yhteisön ulkopuolelle, Jeesus pyrki opettamaan kädestä pitäen, mitä Jumalan kaikkia koskeva rakkaus todella on. Jeesus seurassa oli naisia, vammaisia ja ammattinsa tai uskonsa takia yhteisöstä pois ajettua. He olivat juuri niitä, joiden kanssa hurskas juutalainen ei koskaan julkisesti keskustelisi.

Kolmanneksi Jeesus oli Borgin mielestä mystikko ja parantaja, joka näki Jumalan todellisuuden eritavalla kuin juutalainen yhteisö sen näki. Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus koki Jumalan läsnäolon hyvin vahvasti. Jeesuksen kastekertomus, kiusauskertomus sekä monet kertomukset siitä, että Jeesus meni yksinäisyyteen rukoilemaa korostavat Jeesuksen liittymistä juutalaiseen mystiikan perinteeseen.

Jeesuksen parannustoiminta liittyy hänen elämäänsä Jumalan läsnäolossa. Ihmiset kokivat Jeesuksen elävän Hengen voimassa ja uskoivat hänen kykyynsä parantaa. Näistä kertomuksista Ylösnoussutta palvovat kristityt löysivät kielen puhua Kristuksen vaikutuksesta ihmisten elämään. Näiden kahden, muistojen ja uskontunnusten sekoittuessa evankeliumeiden kertomuksissa, on vaikeaa sanoa, millä parantamiskertomuksilla on historiallinen tausta ja mitkä ovat uskontunnustusta.

Evankeliumeissa kuvataan Jeesusta miehenä, joka puhui eri tavalla kuin muut, mieheksi, jonka kautta Henki virtasi ja mieheksi, jossa ihmiset pystyivät aistimaan Jumalan läsnäolon. Ei siis ole ihme, että Jeesuksen Ylösnousemukseen uskovat alkoivat puhutella häntä Jumalan poikana ja etsivät Vanhasta testamentista monia muitakin arvonimi kuvatakseen Jeesuksen jumaluutta.

Otsikon kysymys ”Jeesus on vastaus, mutta mikä on kysymys” vie pohtimaan, minne edellä esittämäni kuvaus Jumalan miehestä johtaa. Mitä esimerkiksi pelastus tarkoittaa, jos otetaan todesta se, että Jeesus todella eli tavallisen ihmisen elämän ja vasta myöhemmin ylösnousemuksen kautta ihmiset ovat alkaneet puhumaan Jeesuksesta Jumalana?

Kun viimeisten vuosisatojen kristologinen painotus on ollut Jumalan pojan kärsimyksessä ja ristissä, Jeesuksen opetukset ja toiminta kehottaa evankeliumeiden lukijaa tarkastelemaan Jeesuksen koko elämää. Evankeliumeissa Jeesus osoittaa omalla elämällään, millainen Jumala on. Hän osoittaa omalla elämällään, millaista elämään Jumala ihmisille toivoo. Jeesuksen kehotukset seurata itseään tiellä ja muuttamaan elämäänsä ovat hänen tapansa sanoa, tätä tietä seuraten kuka tahansa voi löytää todellisen Jumalan ja todellisen elämän.

Jeesuksen kärsimys ja risti olivat tien pää. Jeesus varmaan aavisti jossain vaiheessa, että tämä ei lopu huvin, mutta siitä huolimatta hän oli valmis kulkemaan tien loppuun asti. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä hän toteutti Jumalan tahtoa.

Pelastusta voisi siis kuvata tiellä kulkemiseksi ja oppimiseksi elämään Jumalan unelma sydämessään. Tiellä kulkiessaan ihminen muuttuu ja maailma muuttuu hänen ympärillään ja niin Jumalan valtakunta valtaa Jeesuksen toiveen mukaisesti alaa.