Progressiivisen kristillisyyden teesi no.III, avoin yhteisö

Progressiivisen kristillisyyden kolmas teesi kuuluu seuraavasti:

progressiivisiksi kristityiksi itseään kutsuvat pitävät tavoitteenaan yhteisöä, johon voi kuulua KUKA TAHANSA riippumatta esimerkiksi siitä

·        onko hän perinteinen kristitty vai uskontotuudet kyseenalaistava epäilijä

·        uskooko hän Jumalaan vai onko hän agnostikko

·        onko hän nainen vain mies

·        mikä on hänen seksuaalinen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä

·        mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu tai onko hän vammainen vai ei

Minulle Jumala on rakkaus, Jumala ei löydy Raamatusta, ei kristillistä opista eikä minkään yhteisön laatimista säännöistä. Ne vain osoittavat kohti Jumalaa. Jumala löytyy sieltä, missä kaksi tai useampi ihmistä kohtaa toisensa rakkaudessa, ilman itsekkäitä pyrkimyksiä, ilman toisen lokeroimista tai alistamista. Koska uskon, että Jeesuksessa hänen opetuksissaan ja teoissaan meille avautuu Jumalan todellisuus, uskon myös, ettei Jumala voi olla mitään muuta kuin rakkaus.

Jeesuksen seuraaminen on parhaimmillaan sitä, että hyväksyy toiset ihmiset, ilman vaatimusta, että heidän pitäisi muuttua joksikin ollakseen rakastettuja ja hyväksyttyjä. Jeesuksen seuraamisessa ei ole oikeastaan ollenkaan kyse toisten muuttamisesta, vaan antautumista Jumalan muovattavaksi. Matka Jeesuksen seurassa ei ole matkaa jonnekin  kaukaisuudessa siintävään taivaaseen, vaan se on matka taivaaseen, joka löytyy maan päältä keskeltä elämää.

Silloin, kun ei ole sinut oman elämänsä, historiansa tai kokemustensa kanssa, on vaikeaa tulla toimeen muidenkaan ihmisten kanssa. On vaikeaa hyväksyä toista, jos ei pohjimmiltaan hyväksy itseään. Ihminen, joka on eksyksissä itsestään, kehittää mieluummin erilaisia tapoja hoitaa huonoa oloaan kuin lähtee tutkimusmatkalle itseensä etsimään todellista syytä huonolle ololleen. Usein käy myös niin, että huonosta olosta tulee arkitodellisuutta, eikä sitä enää edes huomaa. Tällöin on mahdotonta tehdä asialle yksin mitään, kun ei edes tiedä olevansa eksyksissä.

Muistan teini-iästä, miten tunsin hyvin vahvasti, että minua yritetään työntää vääränmalliseen muottiin. Kotona, koulussa ja välillä kavereidenkin keskellä tunsin, etten saa olla oma itseni. Tuo tunne oli vahva ja epämiellyttävä. Kasvaessani kohti aikuisuutta otin tuon ulkoapäin saadun muotin omakseni, vaikka todellisuudessa se ei ollutkaan minulle sopiva. Vasta näin aikuisena olen alkanut ymmärtää, että käsitykseni itsestäni ei pidä paikkaansa, sillä olen muovannut itsestäni toisten käsitysten mukaisesti.

On ollut vapauttavaa kokea tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Jossain vaiheessa koin kuinka suomut olisi pudonneet silmieni päältä, sillä niin suuri muutos oli päästä toisten tekemästä muotista ulos ja alkaa etsiä itselle todella sopivaa tapaa olla.

Katsellessani elämääni taaksepäin, olen tajunnut kuinka suuri merkitys oli kaikissa ikävaikeissa niillä ihmisillä, joiden kanssa ei tarvinnut esittää mitään. Heidän lähellään sai olla ja tulla hyväksytyksi, teki sitten mitä tahansa.

Kohti tällaista yhteisöä myös progressiiviset kristityt pyrkivät. Heille tai pitäisi varmaan sanoa meille, on tärkeää pitää esillä kaikille avoimuutta kaikelle inhimilliselle elämälle. Yhteisö, jonka jäsenet jakavat Jumalan ehdottoman rakkauden toisiaan kohtaan on yhteisö, jossa ollaan kasvamassa Jumalan valtakunnan kansalaisiksi.

Muutos tähän suuntaan on kuitenkin hidasta, sillä se tapahtuu ihminen ihmiseltä. Silloin, kun yksi ihminen alkaa tuntea itseään, hän voi tuntea itsensä myös rakastetuksi. Kun yhteisössä yksi ihminen alkaa nähdä itsensä toisten kaltaisena etsijänä, avoimuus ja erilaisuuden hyväksyminen valtaa alaa. Ennen yhteisön ulkopuolelle sysätyt saavat sijan yhteisön sisältä ja Jumala saa luvan tehdä yhteisön jäsenistä rakkautensa välikappaleita.