Nuori mies oli kävelyllä. Hän tuli sillalle ja näki vanhan miehen hyppäämässä sillalta jokeen.
Nuorukainen juoksi miehen luo ja huusi:
- Seis, älä tee sitä!
- Ja miksi en, vanhempi mies
kysyi.
- Koska elämässä on niin
paljon arvokasta, nuorukainen vastasi.
- Esimerkiksi mitä, vanhus
kysyi
- Noo, vaikka . . . , oletko
uskonnollinen vai ateisti?
- Uskonnollinen.
- Niin minäkin. Oletko kristitty
vai juutalainen.
- Kristitty.
- Niin minäkin. Oletko katolinen
vai protestantti.
- Protestantti.
- Niin minäkin. Oletko
episkopaalinen vai baptisti?
- Baptisti.
- Niin minäkin. Kuulutko Jumalan
baptistikirkkoon vai Herran baptistikirkkoon?
- Jumalan baptistikirkkoon.
- Niin minäkin. Oletko Vanha
baptisti vai Reformoitu baptisti.
- Reformoitu.
- Niin minäkin. Kuulutko 1879
reformoituihin baptisteihin vai vuoden 1915 reformoituihin baptisteihin.
- Vuoden 1915 reformoituihin
baptisteihin, vastasi vanhus.
- Senkin harhaoppinen, kiljaisi
nuorukainen ja työnsi miehen kaiteen yli jokeen.
Tuo tarina tuli mieleeni, kun pohdiskelin
progressiivisen kristillisyyden toista teesiä, joka kuuluu seuraavasti: "progressiiviset kristityt ovat vakuuttuneita, että
Jeesuksen opetukset tarjoavat vain yhden monista tavoista kokea elämän pyhyys
ja ykseys ja että voimme hengellisellä matkallamme ammentaa viisautta monista
eri lähteistä".
Olen pitkän
ajan elänyt tyytyväisenä Suomen luterilaisen kirkon uskontulkintaan. Se on
tuntunut minulle juuri oikealta, eikä minulla ollut mitään syytä kyseenalaistaa
oppia miltään osin.
Sitten jokin
muuttui. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kirkon oppirakennelma ei
enää vastannut käsitystäni todellisuudesta. Uskonpuhe Jumalasta ja Jeesuksen
tehtävästä maailmassa ei kohdannut minun arkitodellisuuttani ja uskoin, että se
ei kohdannut tavallisen seurakuntalaisenkaan arkitodellisuutta. Olin hukassa ja
mietin ahdistuneena, onko mitään muuta tapaa puhua kristillisestä todellisuudesta.
Progressiivisen
kirjallisuus apunani ryhdyin katselemaan maailmaa hieman laajemmalti. Aloin tarkastelemaan
muita kristillisiä kirkkoja ja lahkoja, niiden erilaisia käsityksiä uskosta ja
maailmasta. Mietin, miten voisi olla vain yksi totuus, kun ihmiset ympäri
kristillistä maailmaa tulkitsevat Jeesuksen merkityksen niin eri tavalla.
Kun laajensin
tarkasteluani muihin uskontoihin, alkoi näyttää selvästi siltä, että me ihmiset
näemme jokainen todellisuudesta omanlaisen kuvan. Lopullinen totuus on jossain
syvemmällä, ihmisten kokemusten takana.
Olen käynyt
monia keskusteluja, ihmisten kanssa, jotka ovat uskoneet omistavansa totuuden.
Olen esittänyt heille hypoteettisen tilanteen, jossa kaksi eri uskonnon edustajaa
tai kaksi saman uskonnon eri tavalla ajattelevaa edustajaa kohtaavat ja ryhtyvät
väittelemään. Kumpikin on 100 % varma omasta uskostaan. Kysymykseni keskusteluissa
oli, miten he saavat selville, kumpi on oikeassa. En ole saanut yhtään vastausta
tähän kysymykseeni. Uskon, että keskustelukumppaneillani ei ole ollut
mahdollista ymmärtää kysymykseni mielekkyyttä, sillä he ovat olleet kiinni oman
uskonsa todellisuudessa. Koska tilanne oli tämä, mitään todellista dialogia ei syntynyt.
Mitään keskustelua ei koskaan synnykään, jos keskustelijat eivät ymmärrä, että
heidän ajatuksensa Jumalasta on heidän kuvansa Jumalasta, todellisuus on
jossain näiden kuvien takana.
Minä olen
kasvanut kristillisessä yhteisössä ja omaksunut oman tapani uskoa. Tämä ei
kuitenkaan merkitse minulle sitä, etteikö Jumalasta voisi puhua myös toisin sanoin
ja kuvin. Toiset kuvat eivät vaaranna minun kuvaani Jumalasta, enemmänkin ne
voivat antaa minulle mahdollisuuden kokea Jumala elävämmin.
Jos me muunnamme
uskontotuudet osaksi empiiristä maailmaa, emmekä ymmärrä, että uskon kysymyksiä
ei voi mitata tai laittaa paremmuusjärjestykseen, me emme koskaan pysty
ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia. Toiseen ihmiseen tutustuminen vaatii omalta
mukavuusalueelta poistumista. Siinä onkin meille kaikille pähkinä purtavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti