Progressiivisen kristillisyyden teesi no. VIII, kutsu Jumalan valtakunnan kansalaiseksi

Progressiivisen kristillisyyden kahdeksannen teesin mukaan progressiiviset kristityt sitoutuvat elinikäiseen oppimiseen, myötätuntoon ja epäitsekkääseen rakkautee.

Jeesuksen julistuksen keskeisen tehtävä oli kutsu tielle kohti muutosta. Mutta Jeesukselle tiellä oleminen ei merkinnyt ainoastaan paikan vaihtamista. Jeesus kutsui kohtaamiaan ihmisiä tielle Jumalan valtakuntaan.

Progressiivisessa kristillisyydessä painotetaan elämän kristittynä olevan jotain muuta kuin suoraan Raamatusta nostettujen vaatimusten täyttämistä ja tuonpuoleisuudessa saatavan palkkion odottamista, jotka molemmat ovat hyvin staattisia asioita. Kristityn elämä progressiivisen teologian mukaan on elämää Jumalan yhteydessä. Jumalan läheisyys muuttaa Jumalaan turvautuvaa tässä hetkessä enemmän Jumalan kaltaiseksi.

Muutos on mahdollista vain, jos säilyttää avoimen asenteen elämään. Elämän sementoiminen erilaisin totuuksiin kaventaa todellisuutta ja elämästä tulee suljettu rakennelma, johon ei kuulu muutosten tekeminen. Todellisuuden jähmettäminen tiettyihin näkemyksiin ja uskomuksiin estää ihmistä näkemään elämää sen moninaisuudessa. Toisaalta asenne luo kyllä turvallisuutta, mutta joustavuuden puuttuessa elämä voi jossain vaiheessa käydä raskaaksi.

Avoin asenne todellisuudelle avaa mahdollisuuden kasvulle ja muutokselle. Maailma ei ehkä näyttäydy niin turvalliselta kuin suljetun rakennelman puitteissa, mutta Jumalan läheisyydessä ei tarvitse pelätä. Oppiminen ja muutos ovat siis asennekysymyksiä. Jos et halua oppia, kukaan ei voi auttaa sinua. Jos olet päättänyt oppia, kukaan ei voi estää sinua oppimasta.

Yksi merkittävä muutosvoima progressiivisessa ajattelussa on keskittyminen ortodoksian sijaan ortopraksiaan. Tämä tarkoittaa, että oikean opin varjelun sijaan progressiivisesti ajattelevat kristityt keskittyvät oikeaan toimintaan. He seuraavat Jeesuksen opetuksia ja esimerkkiä oikeasta suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Jeesuksen esimerkkiä seuraten he pyrkivät asettamaan ihmisen joka tilanteessa etusialle.

Myötätunto on siis progressiivisen ajattelun lähtökohta. Usko Jumalaan ehdottoman rakkauden lähteenä pitäisi johtaa progressiivisen ajattelun mukaan ihmisiä toimimaan samalla tavalla. Rakkaus, joka ei aseta ehtoja on todellista rakkautta. Se, että pyrkii muuttamaan toista oman käsityksen mukaiseksi, ei ole todellista rakkautta, vaikka jokainen lankeaakin silloin tällöin tähän harhaan.

Monille kristillisille ryhmille on tyypillistä, että ne ovat normittaneet oikean tavan elää. Usein näiden ryhmien asettamat ehdot koskevat sitä, mihin asioihin ihmisen pitää uskoa ja millainen ihmisen pitää olla, jotta olisi hyväksytty. Miten samalla hetkellä voi sanoa, että Jumala on rakkaus ja asettaa sitten tälle rakkaudelle ehtoja, on jäänyt minulle suureksi arvoituksesi.

Progressiivisen kristillisyyden kahdeksas teesi kertoo oikeastaan matkasta. Kun kristityn asenteena on sitoutuminen elinikäiseen oppimiseen, hän alkaa pikku hiljaa nähdä maailmaa Jumalan silmin. Jumalan silmin nähtynä maailma tarvitsee kaikkein eniten myötätuntoa, josta lopulta kumpuaa epäitsekäs rakkaus.

Tämä ketjureaktio on samalla laajeneva kehä. Sitä mukaan, kun uudet ihmiset lähtevät matkalle, he saavat omalla toiminnallaan lisää ihmisiä mukaan. Näin Jumalan valtakunta saa sijaa ja maailma muuttuu.