Usko ja yhteiskunta

Tällä hetkellä käydään todella mielenkiintoista keskustelu kirkon ja valtion suhteesta. Tässä muutama hajanainen ajatelma aiheesta.

Uskonnonvapauslain mukaan jokaisella on oikeus harjoittaa oman vakaumuksensa mukaista uskontoa tai olla harjoittamatta mitään uskontoa. Näin pitäisi myös toimia. Kouluissa tästä on keskusteluista päätellen erilaisia käytäntöjä. Monissa keskusteluissa olen lukenut syytöksiä kirkkoa kohtaan, koska kirkon työntekijät tulevat kouluihin pitämään hartauksia. Kirkkoa ei kuitenkaan voi syyttää koulujen käytännöistä. Jos olen oikein ymmärtänyt, koulut itse kutsuvat seurakunnat pitämään tilaisuuksia. Seurakunnan työntekijät ovat siis koulujen vieraita. Vastuu uskonnonvapauslain noudattamisesta on siis kunnilla ja kouluilla. Jos jossain koulussa laki ei toteudu, pitää miettiä tapoja, miten se toteutuisi.

____________________

 

Tässä olisi ehkä yksi ratkaisu ongelmaan. Suomeen on syntynyt monia kristillisiä kouluja, koska joidenkin lasten vanhemmat ovat toivoneet tunnustuksellisempaa kouluopetusta. Samalla tavalla voisivat ne, jotka eivät halua kirkon läsnäoloa kouluissa, perustaa oman vakaumuksensa mukaisen koulun.

____________________

Entäpä, miten on uskonnon harjoittamisen laita kouluissa. Itse olen pitänyt monia koulujumalanpalveluksia ja muistan montakin jumalanpalvelusta, jossa oppilailla oli aivan jotain muuta mielessä kuin uskonnon harjoittaminen. Kännykät ja keskinäinen supiseminen näyttivät usein olevan kiinnostavampaa kuin, mitä alttarilla tapahtui. Tästä tietenkin saan syyttää osaltani myös itseäni. 

Kokemuksesta voi nostaa kysymyksen, mitä uskonnon harjoittaminen oikeastaan on? Onko se uskonnon harjoittamista, kun vastahakoinen nuori tuodaan kirkkoon tai seurakunnan työntekijän pitämän päivänavauksen aikana pelataan ristinollaa tai luetaan viime tinkaan kokeeseen? Jos tämä on uskonnon harjoittamista, jokainen, joka kuulee kirkonkellojen soivan sunnuntaiaamuna harjoittaa uskontoa. Samoin jos on lomamatkalla islamilaisessa maassa kuullut minareetista rukouskutsun, on osallistunut islamilaiseen uskonharjoitukseen.

Minusta uskonnon harjoittamiseen liittyy selvä pyrkimys uskonnonharjoitukseen. Tällä tavalla ajateltuna kevätjuhlan suvivirsi tai joulujuhlan enkeli taivaan ei täytä uskonnon harjoittamisen kriteerejä.

___________________

Keskustelussa on nostettu esille myös kristillisten pyhien poistaminen. Samaan hengenvetoon on kuitenkin oltu hyvin huolissaan siitä, että vapaapäivät vähenevät. En ymmärrä tämän ajattelun logiikkaa. Kristilliset juhlapäivät ovat vapaapäiviä, koska silloin juhlitaan jotain kristillisen kirkon juhlaa. Mikä syy olisi säilyttää poistettujen kristillisten juhlien ajankohdat vapaina, jos ei ole enää mitään juhlittavaa?

Edellä esittämäni logiikka paljastaa mielestäni koko kuvan. Kristillinen kirkko on ollut Suomessa yli tuhat vuotta. Tuona aikana kirkon elämästä ja sen uskonnollisista tavoista on tullut osa suomalaista kulttuuria. Ei ole olemassa suomalaista kulttuuria ilman kristillistä kirkkoa. Kristilliset arvot ja tavat ovat osa suomalaista kulttuuria. Kaikesta kristilliseen viittaavasta riisuttu yhteiskunta ei ole enää suomalainen yhteiskunta, jos kyseinen riisuminen on edes mahdollista. Jos haluamme kunnioittaa menneitä sukupolvia, on meidän mielestäni pidettävä kirkko osa yhteiskuntaa tulevaisuudessakin.

__________________

Käydyssä keskustelussa on mielestäni näkynyt vahvasti halu tehdä Suomesta yhden vakaumuksen yhteiskunta, toiset toivovat kristillistä ja toiset uskonnotonta yhteiskuntaa. Mutta yhden ismin aika on ohi. Lokeroimisen ja toisten ulosjättämisen sijaan pitäisi miettiä, miten me kaikki pystyisimme elämään sovussa. Mielestäni kaikkein tärkeintä koko keskustelussa on etsiä tapoja, joiden kautta jokaisen ääni tulee kuultua ja siinä mitassa kuin mahdollista saa kokea tulleensa kuulluksi. Eipäs – juupas – väittelyllä ei päästä kovinkaan pitkälle. Sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa on tilaa kaikille, on hyvän tulevaisuuden rakentamista.

"Joko - tai" vai "sekä - että"?

Keskustelut suvivirren sopivuudesta kouluihin herätti minut miettimään, mitä kaikkea on tuon keskustelun takana? Miksi suomalaisille on vaikeaa antaa toiselle tilaa olla oma itsensä? Tilanne on sama, on sitten kyseessä vapaa-ajattelijat, jotka haluaisivat muuttaa uskonnonvapauden vapaudeksi uskonnosta tai oman uskonnollisen vakaumuksensa puolesta taistelevat. Yhteistä näillä ihmisillä on tavoite muuttaa maailmaa oman ajattelun mukaiseksi. Mikään kompromissi ei kelpaa, vaan asioiden on oltava juuri niin kuin itse ajattelen. Uskon, että asia liittyy kahteen yhteiskunnalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin se on osa 1800 – kuvun tieteellistä maailmankuvaa, jonka perusajatus on, että jokaiseen kysymykseen on olemassa vain yksi oikea vastaus. Asiat ovat aina ”joko – tai”. Tieteellisten tulosten maailmaa mullistavat näköalat loivat kuvan todellisuudesta, johon ei mahdu kuin yksi oikea tapa ajatella.

Tämä tutkijoiden kammioista lähtenyt ajatusmalli on saavuttanut vuosisatojen aikana myös muut ihmiselämän osa-alueet. Kristillinen kirkko on saanut siitä myös osansa. Kristillisen kirkon sisälle syntyi 1800 –luvulla fundamentalistisia ryhmiä, joiden mielestä heillä on hallussaan totuus uskosta ja Raamatusta. Tälle kristillisyydelle on ominaista toisten uskon vähättely ja tuomitseminen. Näen vapaa-ajattelijoiden toiminnassa jotain hyvin samankaltaista. Totuushan on, että fundamentalismin sisällöllä ei ole paljoakaan merkitystä, sillä kaikki toisinajattelijat ovat joka tapauksessa väärässä.

Fundamentalismin perusperiaatteisiin kuuluu ”joko – tai” – ajattelu. Fundamentalismia ei voi olla ilman vastapuolta. Konservatiivikristityille vihollisia ovat uudistusmieliset kristityt, vapaa-ajattelijoille Jumalaan uskovat yleensä.

Länsimainen yhteiskunta on kehittynyt edellä esitetystä modernismin ajasta jälkimoderniin aikaan, jossa ”joko – tai” - ajattelu ei enää ole yleistesti hyväksytty tapa tulkita maailmaa. Yhtenäisyyskulttuurin romahdettua ei löydy enää yhtä ainoaa oikeaa totuutta. Yhteiskunnallinen moninaisuus on uusi todellisuus, johon totutteleminen vie eri yhteisöiltä eri ajan. Suomen pohjoinen sijainti ja vähäinen asujaimisto ovat kumpikin osaltaan muokanneet suomalaista luonnetta karttamaan erilaisuutta.

Toinen yhteiskuntaan liittyvä ilmiö onkin, että suomalaiset eivät ole tottuneet erilaisuuteen. Muutos Suomessa on siis hidasta. Muutoksen hitaus näkyy rasismina ja erilaisten ihmisten syrjimisestä. Uskonnonvapauslain tiukka tulkinta, pakolaisten Suomeen pääsemisen ongelmat ja kristilliset konservatiiviset ovat kaikki mielestäni merkkejä suomalaisen mentaliteetin pohjavireestä. 

Moderni maailmakuva ja korkea erilaisuuden sietokynnys tekevät yhdessä toisten ajatusten hyväksymisen vaikeaksi. Vaikeaa on myös uuden ”sekä – että” -ajattelutavan sisäistäminen, sillä se vaatii vanhoista rakenteista irtipäästämistä. Muutos on vaikeaa varsikin silloin, kun kyseessä on osa uskonnollisia perusrakenteita.

Onneksi kirkossa on enenevässä määrin ihmisiä, jotka ovat sisäistäneet uskonnollisen moninaisuuden. He ovat sisäistäneet, että minun uskomuksistani poikkeava käsitys ei voi millään lailla mitätöisi omaa uskoni. Jokaisella on oma henkilökohtainen kuvansa ja kokemuksensa Jumalasta. Nämä kuvat voivat olla ristiriidassa keskenään, mutta ristiriitaisinakin ne ovat ihmisten kuvia Jumalasta. Mikään niistä ei yksinään kerro lopullista totuutta Jumalasta, mutta yhdessä niitä voidaan tarkastella meidän tapoinamme puhua Jumalasta.

Tilan antaminen toisten tavalla elää uskoa todeksi ei ole minulta pois, eikä se minun mielestäni ole sitä sinultakaan.

Paasto?

Elämme paaston aikaa. Vielä on neljä viikkoa pääsiäiseen. Tänä aikana kristillinen kirkko valmistautuu juhlimaan Jeesuksen ylösnousemusta. Paastosta tulee monille mieleen syömättä oleminen tai erilaisten kuurien läpikäyminen.

Kristillinen paastokin on yhdenlainen kuuri. Jos terveyspaastoilla pyritään fyysisen terveyden parantamiseen, kristillinen paasto tähtää henkisen hyvinvoinnin parantamiseen. Jokainen länsimaisen yhteiskunnan jäsen on jollakin tavalla sidottu yhteisön tapaan elää. Kuluttaminen, hyvältä näyttäminen ja raha näyttävät tekevän tavallisen ihmisen elämän elämisen arvoiseksi. Ainakin siltä ihmisten elämä näyttää, kun sitä tarkastelee hiukan kauempaa.

Todellisuus on kuitenkin varmaan jotain muuta. Jokaisella on joku tärkeä ihminen, lemmikkieläin, harrastus tai jokin muu asia, joka tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Arkisella aherruksella on kuitenkin taipumus eksyttää meitä tärkeiden asioiden ääreltä vähemmän tärkeiden asioiden pariin. Rakkaat ihmiset, elämään iloa ja valoa antavat asiat unohtuvat, kun harhautuu uskomaan mainostajia ja pitää sitä miltä näyttää kaikkein tärkeimpänä asiana.

Kristillisen paaston yksi tarkoitus on palata elämän tärkeiden asioiden pariin. Muutama vuosi sitten oli kirkon piirissä kampanja seitsemän vapaata viikkoa, jonka tarkoituksena oli pysäyttää ihmiset miettimään omaa elämäänsä ja etsimään asioita, jotka estävät meitä näkemään todella merkittävät ja tärkeät asiat elämässämme. Kampanjassa kehotettiin ihmisiä miettimään, mistä asioista kukin voisi luopua, jotta todella tärkeät asiat saisivat niille kuuluvan paikan elämässä.

Kampanjassa esiteltiin, että paaston ajaksi voisi luopua esimerkiksi karkkien syömisestä tai alkoholihuomien juomisesta. Tv:n katselun tai ajan viettäminen sosiaalisessa mediassa voisivat olla yksi tapa viettää paastoa. Tärkeintä on, että jokainen haastaisi itsensä miettimään, onko elämä todella hyvää elämää vai pitäisikö jotain muuttaa.

Entä mitä tilalle? Aikaa perheen kanssa, jokin liikunnallinen harrastus, lukemista hiljentymistä, kaikkia sellaisia asioita, joiden kautta pääsee lähemmäs itseään ja sitä myöten lähemmäs toisia ihmisiä. 

Mutta arkisessa oravanpyörän vauhdissa muutosten tekeminen on mahdotonta. Noin kymmenen vuotta sitten sain tarpeekseni huonosta ryhdistäni ja päätin tehdä asialle jotain. Olin aikaisemmin kuullut Alexander–tekniikasta ja päätin mennä kurssille. Tuo on ollut mielestäni parhaimpia päätöksiä elämässäni. Alexander-tekniikan avulla olen saanut ryhtini kuntoon ja paljon muutakin hyvää on tullut elämääni.

Alexander – tekniikan käsitteistä yksi on inhibitio. Sillä tarkoitetaan pysähtymistä ennen jokin liikkeen tekemistä. Esimerkiksi noustessani ylös tuolista, pysähdyn hetkeksi ja keskityn miettimään, miten nouseminen tehdään oikein. Tällä pysähtymisellä estän vanhojen tottumusten vaikutuksen liikkeeseen. Jos en pysähdy, nousen juuri niin kuin aina ennenkin, siis väärällä tavalla.

Paaston tarkoitus on olla inhibition hetki, jolloin pysähdytään miettimään miten pitäisi elää ja opetellaan eroon vääristä elämäntavoista. Pysähtyminen tarvitaan kahdesta syystä. Ensinnäkin pysähtymistä tarvitaan siksi, että voisi tietää, mitä tekee väärin ja toiseksi siksi, että voisi opetella uudenlaisen tavan elää.

Kristuksen morsian

Katsoin televisiosta elokuvaa Kristuksen morsian ja se jätti mieleeni hyvin haikean tunnelman. Elokuva kertoo lesbonaisesta, joka kokee saavansa Jumalalta todisteen homouden syntisyydestä. Hän liittyy fundamentalistiseen seurakuntaan päästäkseen irti homoudestaan. Monien vaiheiden jälkeen hän kuitenkin ymmärtää, että hänen todellinen rakkautensa kohde ei ole mies vaan nainen.

Elokuvassa kietoutuvat yhteen toisaalta fundamentalistisen uskovien homoutta kohtaan tuntema pelko, toisaalta ahdasmielisen Raamatun tulkitsemisen homoseksuaaleissa nostama vahva vastareaktio ja toisaalta hyvin arkinen tapa suhtautua homouteen. 

Elokuva Kristuksen morsian tuo selvästi esille, miten syvällä kysymykset seksuaalisuudesta ja uskonnollisuudesta ihmisessä on. Ne ovat kummatkin niin syvällä ihmisessä, että niitä on vaikeaa tavoittaa. Ihmisten seksuaalisuuteen ja uskonnollisuuteen liittyvät ongelmat eivät ole läheskään aina selvitettävissä, koska monilla on vaikeuksia päästä tutkimaan itseään niin syvältä. Monet mieluummin elävät yhteisön antamien ohjeiden mukaan kuin lähtevät tutkimusmatkalle omiin pimeisiin nurkkiinsa.

Jokainen meistä on eksyksissä itsestään. Joillekin helpotusta tuo fundamentalismi, joillekin keskittyminen vain elämään arkista elämää. Sitten on niitä, joiden täytyy todella tietää, mitä mieltä he itse ovat. Kaksi ensimmäistä ovat helpompia tapoja selviytyä elämän kareista. Kolmas vaihtoehto on kaikkein vaativin, mutta se on tie vie itsensä syvempää tuntemiseen. Se vie siihen tilaan, josta Jeesus aikoinaan käytti sanaa Jumalan valtakunta.

Alakulo minussa heräsi varmaankin samaistumisestani niihin henkilöihin, joiden ei annettu elää omaa elämää. Nuoruuteni trauma on ollut olla sopimaton läheisteni minulle antamiin muotteihin. Kotona tein asiat melkein aina väärin ja koulussa en sopinut arkuuteni takia joukkoon, vaan jouduin kiusatuksi. Näiden kokemusteni kautta samaistuin elokuvan lesbonaisten erilaisiin tapoihin etsiä omaa identiteettiään yhteisössä, jossa heille ei ollut tilaa.

Elokuva herätti paljon ajatuksia. Päällimmäiseksi niistä jäivät kysymykset, miksi meidän pitää luokitella toisiamme omien arvojemme ja ajatustemme pohjalta? Emmekö voisi luokittelun sijaan opetella tuntemaan toistemme ajatuksia ja arvoja?

Ps. Jos joku halua katsoa elokuvan, sen voi käydä katsomassa Yle Areenassa.

Kaksi keskustelua

Minulla on ollut lähiaikoina kaksi mieleen jäävää keskustelua. Toinen keskustelukumppani oli mentorini. Hän on ihminen, jonka kanssa jaamme progressiivisen uskon. Käymissämme keskusteluissa olemme yrittäneet miettiä, mitä progressiivinen ristillisyys voisi olla Suomessa. Viimeisin tapaaminen aikaisempien tavoin  vahvisti minua siitä, että olen oikealla tiellä.

Edellisestä tapaamisestamme oli pitkä aika hiihtolomien ja muiden kiireistä johtuen. Pitkä tauko ei ollut hyväksi, sillä aloin jo uupua yksin olemiseen. Tapaamisessa elämä virisi jälleen. Vaikka olin jo mielessäni antanut periksi tapaamisten hyödyllisyydestä, nyt olin täynnä elämää ja tarmoa. Näin käy kun tapaa kaltaisiaan ja saa keskustella samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa.

Toinen keskustelu käytiin aivan äskettäin. Siinä oli minun kanssani ihminen, joka edustaa enemmän perinteistä kristillistä ajattelutapaa. Keskustelua siis kävivät kaksi hyvin eri tavalla uskovaa ja ajattelevaa ihmistä. Olimme keskustelleet aikaisemminkin teologisista näkemyksistämme ja silloin jo minulle oli tullut outo olo. Outo olo nousi ajatuksesta, että vaikka me edustammekin kaukana toisistaan olevia kristillisiä uskonnäkemyksiä, me emme taida kumminkaan olla kovin kaukana toisistamme.

Ennakkokäsitykseni ja jos tulkitsin keskustelukumppaniani oikein, myös hänen ennakkokäsityksensä oli, että me ajattelemme todella eri tavoin. Keskustelun edetessä huomasin miten meillä alkoi löytyä ajatuksia, joista pystyimme olemaan sama mieltä. Lopulta meille oli niin paljon yhteistä, että aloin pohtia, mistä meoikeastaan olemme eri mieltä. Huomasin, että me käytämme eri sanoja, puhumme siis eri kieltä, mutta tarkoitamme samaa.

Tästäkin keskustelusta virisi elämää ja toivoa. Sovimme, että jatkamme keskustelua. Odotan tätä tapaamista innolla.

Minulla oli kaksi hyvin erilaisesta keskustelua, jotka kumpikin olivat tärkeitä. Ensimmäinen keskustelu antoi toivoa ja voimaa oman näyn toteutumiselle. Toinen osoitti, että en ollut käynyt ensimmäistä keskustelua turhaan. Se vahvisti uskoani, että eri tavalla ajattelevat voivat halutessaan alkaa ymmärtämään toisiaan.

Kumpiakin kohtaamisia tarvitaan. Ensimmäistä keskustelua tarvitaan, jotta jälkimmäinen voisi toteutua.