Nyt on pienen välitilinpäätöksen aika. Olen kirjoittanut 31
kirjoitusta, jossa eri tavoin olen pyrkinyt esittelemään suomalaiselle
kristillisyydelle uutta tapaa nähdä usko ja Jumala. Monet ovat ehkä
kauhistuneet, miten pappi voi kirjoittaa niin kuin olen kirjoittanut. Jotkut
ovat ehkä löytäneet uusia näkökulmia omaan tapaansa nähdä maailma. Jotkut ovat
ehkä löytäneet itsellensä sopivamman tavan Jumalan kohtaamiseen.
Niin kuin olen monessa kirjoituksessa yrittänyt painottaa,
tarkoitukseni ei ole olla taas yksi uusi opettaja, joka sanoo, miten asiat
oikeasti ovat. Miellän itseni etsijäksi toisten kristittyjen joukossa. On
tietenkin niitä, jotka ovat jo löytäneet lopullisen totuuden. Olen iloinen
heidän puolestaan. Itse en usko kuitenkaan koskaan löytäväni lopullista totuutta.
Voi olla, että puolen vuoden päästä ajattelen joistain asioista erilailla kuin
nyt.
Haluan pitää tulevaisuuden avoimena, sillä lukkoon lyöty totuus tappaa
elämän. Lukkoon lyödyt totuudet Jumalasta eivät anna Jumalalle hänelle kuuluvaa
tilaa, vaan ne jähmettävät Jumalan ihmisen kokoiseksi.
Minulle on selkeytynyt kaksi näkökulmaa kirjoittamiseeni.
Ensinnäkin haluan olla mukana miettimässä ja kehittämässä uutta tapaa puhua
Jumalasta. Olen huomannut, että ajatukseni lähtökohtana on progressiivinen kristillisyys.
Se on antanut minulle sanat, joilla puhua Jumalasta tässä ajassa.
Suomalaisena pidän tärkeänä, että puhe Jumalasta nousee kristillisestä
perinteestä, vaikka olen avoin muidenkin uskontojen ajatuksille. Kristinuskon
perinne on meille suomalaisille tuttua ja siihen meidän pitää mielestämme lähteä.
Mutta samalla meidän pitää muistaa, että olemme osa ihmiskuntaa, jonka jäsenet
ovat löytäneet myös muita tapoja puhua Jumalasta. Me olemme loppujen lopuksi kaikki
saman Jumalan lapsia.
Toinen näkökulma on yhteisöllisyys. En halua olla tekemässä
tätä pohdintaa yksin. Jumalan kohtaaminen ja etsiminen konkretisoituu kohtaamisissa
ja suhteissa. Yksin matkaa tehdessä saa juuri sellaisia vastauksia kuin haluaa.
Yksin matkustaminen tekee matkanteon helpoksi, mutta oppimistulokset jäävät
usein heikoikvähäisiksi. Yhdessä asioita pohtiessa joutuu asettumaan toisen
asemaan ja usein myös kuulemaan sellaista, mitä ei ole tottunut kuuntelemaan,
mikä tuntuu vieraalta tai jopa vastenmieliseltä. Jos olemme valmiita kuuntelemaan,
nämä vieraat ja vastenmieliset ajatukset laittavat meidät arvioimaan omaa
ajatteluamme. Nämä hetket ovat mahdollisuuksia oppia jotain uutta.
Matkalle kohti tulevaisuuden kirkkoa tarvitaan niin
teologien kuin seurakuntalaistenkin näkökulmaa. Teologia ei ole elämästä teologeille
erotettu lokero. Teologiaa, puhetta Jumalasta harrastavat kaikki ihmiset
miettiessään omaa elämäänsä ja suhdettaan Jumalaan. Jotkut ovat vain
opiskelleet enemmän kuin toiset. Tämä opiskelu ei tee heistä parempia ihmisiä,
mutta yhden alan ammattilaisia kyllä.
Kirkko elää historian keskellä ja on hyvä tietää mistä on
tulossa, jotta ei eksyisi aivan hakotielle. Jos pyrimme etsimään tapoja elää
kristittynä tänä päivänä, on hyvä tuntea mennyttä ja on hyvä tuntea tätä
päivää. Jonkinlainen mielikuva tulevaisuudestakaan ei olisi haitaksi, sillä
silloin olemme valmiimpia muutokseen.
Minulla on unelma, että pystyisimme yhdessä rakentamaan
kirkkoa, jossa olisi tilaa Jeesuksen osoittamalle rakkaudelle, jossa olisi
tilaa elävän Jumalan kohtaamiselle. Tällä blogisivulla ei ehkä tehdä kirkkohistoriaa,
mutta se voi toimia yhtenä paikkana, jossa erilaiset ihmiset voivat kohdata
ajatuksineen ja oppia kukin jotain uutta itsestään, toisista ja Jumalasta.
Blogini motto voisi olla tästä eteenpäin Augustinuksen sanat ”Rakasta ja
tee, mitä haluat”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti