Tällä hetkellä käydään todella mielenkiintoista keskustelu
kirkon ja valtion suhteesta. Tässä muutama hajanainen ajatelma aiheesta.
Uskonnonvapauslain mukaan jokaisella on oikeus harjoittaa
oman vakaumuksensa mukaista uskontoa tai olla harjoittamatta mitään uskontoa.
Näin pitäisi myös toimia. Kouluissa tästä on keskusteluista päätellen erilaisia
käytäntöjä. Monissa keskusteluissa olen lukenut syytöksiä kirkkoa kohtaan,
koska kirkon työntekijät tulevat kouluihin pitämään hartauksia. Kirkkoa ei
kuitenkaan voi syyttää koulujen käytännöistä. Jos olen oikein ymmärtänyt,
koulut itse kutsuvat seurakunnat pitämään tilaisuuksia. Seurakunnan työntekijät
ovat siis koulujen vieraita. Vastuu uskonnonvapauslain noudattamisesta on siis
kunnilla ja kouluilla. Jos jossain koulussa laki ei toteudu, pitää miettiä
tapoja, miten se toteutuisi.
____________________
Tässä olisi ehkä yksi ratkaisu ongelmaan. Suomeen on
syntynyt monia kristillisiä kouluja, koska joidenkin lasten vanhemmat ovat
toivoneet tunnustuksellisempaa kouluopetusta. Samalla tavalla voisivat ne,
jotka eivät halua kirkon läsnäoloa kouluissa, perustaa oman vakaumuksensa mukaisen
koulun.
____________________
Entäpä, miten on uskonnon harjoittamisen laita kouluissa. Itse
olen pitänyt monia koulujumalanpalveluksia ja muistan montakin jumalanpalvelusta,
jossa oppilailla oli aivan jotain muuta mielessä kuin uskonnon harjoittaminen.
Kännykät ja keskinäinen supiseminen näyttivät usein olevan kiinnostavampaa
kuin, mitä alttarilla tapahtui. Tästä tietenkin saan syyttää osaltani myös
itseäni.
Kokemuksesta voi nostaa kysymyksen, mitä uskonnon
harjoittaminen oikeastaan on? Onko se uskonnon harjoittamista, kun vastahakoinen
nuori tuodaan kirkkoon tai seurakunnan työntekijän pitämän päivänavauksen
aikana pelataan ristinollaa tai luetaan viime tinkaan kokeeseen? Jos tämä on uskonnon
harjoittamista, jokainen, joka kuulee kirkonkellojen soivan sunnuntaiaamuna
harjoittaa uskontoa. Samoin jos on lomamatkalla islamilaisessa maassa kuullut
minareetista rukouskutsun, on osallistunut islamilaiseen uskonharjoitukseen.
Minusta uskonnon harjoittamiseen liittyy selvä pyrkimys uskonnonharjoitukseen.
Tällä tavalla ajateltuna kevätjuhlan suvivirsi tai joulujuhlan enkeli taivaan
ei täytä uskonnon harjoittamisen kriteerejä.
___________________
Keskustelussa on nostettu esille myös kristillisten pyhien
poistaminen. Samaan hengenvetoon on kuitenkin oltu hyvin huolissaan siitä, että
vapaapäivät vähenevät. En ymmärrä tämän ajattelun logiikkaa. Kristilliset
juhlapäivät ovat vapaapäiviä, koska silloin juhlitaan jotain kristillisen
kirkon juhlaa. Mikä syy olisi säilyttää poistettujen kristillisten juhlien
ajankohdat vapaina, jos ei ole enää mitään juhlittavaa?
Edellä esittämäni logiikka paljastaa mielestäni koko kuvan. Kristillinen
kirkko on ollut Suomessa yli tuhat vuotta. Tuona aikana kirkon elämästä ja sen uskonnollisista
tavoista on tullut osa suomalaista kulttuuria. Ei ole olemassa suomalaista
kulttuuria ilman kristillistä kirkkoa. Kristilliset arvot ja tavat ovat osa suomalaista
kulttuuria. Kaikesta kristilliseen viittaavasta riisuttu yhteiskunta ei ole enää
suomalainen yhteiskunta, jos kyseinen riisuminen on edes mahdollista. Jos
haluamme kunnioittaa menneitä sukupolvia, on meidän mielestäni pidettävä kirkko
osa yhteiskuntaa tulevaisuudessakin.
Käydyssä keskustelussa on mielestäni
näkynyt vahvasti halu tehdä Suomesta yhden vakaumuksen yhteiskunta, toiset toivovat
kristillistä ja toiset uskonnotonta yhteiskuntaa. Mutta yhden ismin aika on
ohi. Lokeroimisen ja toisten ulosjättämisen sijaan pitäisi miettiä, miten me
kaikki pystyisimme elämään sovussa. Mielestäni kaikkein tärkeintä koko
keskustelussa on etsiä tapoja, joiden kautta jokaisen ääni tulee kuultua ja
siinä mitassa kuin mahdollista saa kokea tulleensa kuulluksi. Eipäs – juupas –
väittelyllä ei päästä kovinkaan pitkälle. Sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa
on tilaa kaikille, on hyvän tulevaisuuden rakentamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti