Tutkimusta vai tulkintaa?

Kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta, olin täydellä sydämellä puhumassa historiallis-kriittisen raamattututkimuksen puolesta. Kävin pitkiä väittelyjä kollegojeni kanssa siitä, miten Raamattua pitäisi tulkita. Olin yhtä kiivas raamattututkimuksen kannattaja kuin monet työtoverini olivat kirjaimellisen tulkinnan suhteen.

Suoritin pastoraalitutkintoa ensimmäisten työvuosieni aikana ja menin kirkon koulutuskeskukseen raamattutiedon pastoraalikurssille, jonka piti silloinen raamattuteologian ja hermeneutiikan kouluttaja Wille Riekkinen. Olin ollut innostunut Willen luennoista jo opiskeluaikana ja odotin innolla myös tätä pastoraalikurssia. Kurssi olikin mielenkiintoinen ja opin paljon, vaikka Wille puhui paljon minulle jo tutuista asioista.

Luento, jolla keskityttiin Raamatun tulkitsemiseen, pysäytti minut täysin. Oli kuin Wille olisi heittänyt kasvoilleni märän rätin. Hän nimittäin esiteltyään erilaisia Raamatun tulkitsemistapoja sanoi, että mikään näistä ei ole enemmän oikea kuin toinen.

Miten niin historiallis-kriittinen tulkinta ei olisi se ainoa oikea, muistan ajatelleeni. Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Tämän lisäksi Wille sanoi, että historiallis-kriittinen tutkimus metodi ei ole edes Raamatun tulkitsemistapa, vaan nimensä mukaisesti metodi tutkia Raamattua.

Siinä sitten sitä oltiin, vähän niin kuin housut kinttuihin vedettynä. Tuore pappi suurta intohimoa tulvillaan olisi halunnut saarnata raamattututkimuksen oikeaa oppia ja sitten hänen arvostamansa opettaja sanoo, ettei se ole edes mitenkään arvotettavissa. Se on vain metodi!

Vuosien mittaan olen ymmärtänyt ja sisäistäyt Willen opetuksen. Todellakin eksegetiikan kysymyksen asettelussa ei ole kysymystä, miten minä tutkimuksen alla olevasta tekstistä ajattelen, vaan, mitä tuon tekstin kirjoittaja ja lukijat ovat tekstistä ajatelleet. Hermeneutiikan avulla etsitään sitten vastauksia kysymykseen, mitä minä Raamatun teksteistä ajattelen.

Se, mitä me ajattelemme Raamatun tekstien synnystä, viitoittaa tietä siihen, miten me Raamatun tekstejä tulkitsemme. Edellisessä blogissani kirjoitin Raamatun virheettömyyteen uskomisesta. Usko Raamatun virheettömyyteen kuuluu samalle tasolle eksegetiikan kanssa, sillä kumpikin pyrkii kertomaan jotain Raamatun olemuksesta. Niin eksegetiikka kuin Raamatun virheellisyyteen luottaminenkaan ei kerro mitään siitä, miten yksittäinen Raamatun lukija tulkitsee Raamatun tekstejä.

Jokainen Raamatun lukija itse päättää, mitä merkityksiä hän antaa Raamatun teksteille. Nämä merkitykset eivät ole määriteltävissä oikeiksi tai vääriksi, sillä ne nousevat lukijan omasta elämänkokemuksesta.

Raamattua voi siis lukea fundamentaalisesta, eksistentiaalisesti, psykologisesti, esimerkiksi Jungin mukaan, vapautuksen teologiaan tai mustaan teologiaan sitoutuen. Eri tulkintatapoja voisi luetella leegion ja kaikki olisivat kuitenkin samalla viivalla, koska ihmisten kokemuksia ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Oma tulkinta on aina lähinnä sydäntä, mutta niin on tuolla vieressä seisovallakin.

Kirjaimellisesti luettuna?

Puhun ja kirjoitan monissa paikoissa historiallis-kriittisen raamattututkimuksen puolesta. Teen sen siksi, että uskon Raamatun historiallisen luonteen tulevan ymmärrettäväksi paremmin tieteellisen tutkimuksen avulla.

Usein, kun esitän jotain, mikä ei me yksiin kristillisen dogmin kanssa Raamatun virheettömyyteen uskovat sanovat, että Raamattua on selitetty dogmin mukaisesti jo 2000 vuotta.

Se ei pidä paikkana, eikä se ei ole mahdollista.

Ensinnäkin ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla ei kaikkia Raamatun kirjoja ollut vielä kirjoitettu. 1900 vuotta sitten monet Uuteen testamenttiin tulleet kirjat olivat vielä kesken.

Keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtiouskonnon. Sen jälkeen oli käännettävä Raamattu latinaksi, jotta uudet kristityt pystyisivät lukemaan sitä.

Vasta vuonna 405, siis 1600 vuotta sitten, jolloin käännöstyö saatiin valmiiksi, oli kristittyjen mahdollista lukea Uutta testamenttia siinä muodossa, missä Raamatun virheettömyyteen uskovat lukevat sitä tänä päivänä.

Mutta he eivät tehneet niin.

Kun lukee ensimmäisten 500 vuoden kristillistä kirjallisuutta, Augustinusta ja kumppaneita, huomaa, että he lukivat Raamatun kirjoja allegorisesti, eli vertauskuvallisina ja symbolisina teksteinä. Heidän Uuden testamentin tulkinnat olivat yhtä mielikuvituksellisia kuin Uuden testamentin kirjoittajien tulkinnat Vanhasta testamentista. Tekstien tulkinnat nostaisivat kirjaimellisen tulkinnan kannattajien hiukset pystyyn.

Rooman hajottua vuonna 475 alkoi pimeä keskiaika ja kirjojen lukeminen oli vaikeaa, sillä niitä ei yksinkertaisesti ollut. Ihmisten Raamatun tuntemus oli kirkon varassa. Jumalanpalveluksissa luettiin Raamattua latinaksi, jota hyvin harva ymmärsi. Niinpä Raamatun kertomukset alkoivat sekoittua kansantaruihin ja pakanallisiin kertomuksiin ja syntyi uusia tarinoita, kuten esimerkiksi Nikodemuksen evankeliumi.

Näin elettiin siihen asti, kunnes Gutenbergin Raamattu julkaistiin vuonna 1454. Kirjapainotaito päästi suuremman joukon kirjojen pariin. Suomalaiset pääsivät lukemaan Raamattua vuonna 1548, kun Mikael Agricolan suomenkielinen käännös julkaistiin.

Vaikka emme voi sanoa, että kristityt ovat lukeneet Raamattua 2000 vuotta uskoen sen virheettömyyteen, voimme sanoa että se on ollut mahdollista viimeiset 500 vuotta. Tosiasiassa ajatus Raamatun virheettömyydestä syntyi vastareaktiona historiallis-kriittisen tutkimuksen tuloksiin, noin 400 vuotta sitten. Siten voimme sanoa, että osa kristityistä on lukenut Raamattua ja uskoneet sen virheettömyyteen viimeiset 400 vuotta.

Armoa vai vaatimuksia

Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki maksaa. Mitään ei saa ilmaiseksi. Avun saamiseksi on kaivettava kuvettaan. Jos jossain saisi jotain ilmaiseksi, ihmiset ryhtyvät ajattelemaan, että tässä on varmaan koira haudattuna. Näin tapahtui kaupungissa, joka järjesti ilmaisia konsertteja. Kävijämäärät jäivät pieniksi, ennen kunnes he laittoivat pääsymaksun hinnaksi yhden euron.

Kirkko on aikojen kuluessa saanut maineen yhteisönä, jossa on tilaa. Kirkon helmasta köyhät ovat saaneet yösijan, taloudellisissa vaikeuksissa olevat ovat saaneet avun, pakolaiset ja hengen vaarassa olevat ovat saaneet turvan. Kirkko on mielletty armon yhteisöksi.

Niin, armon yhteisö, mutta mitä armo oikein on? Rippikoulussa olen opettanut, että armo on Ansiotonta Rakkautta Minun Osakseni. Armo on siis rakkautta, jota saan osakseni, vaikka en olisi omilla teoillani sitä ansainnutkaan. Armon määritelmään kuuluu, että rakkaus ja hyväksyntä on ehdotonta. Ei ehdotonta siinä mielessä, että sitä olisi pakko osoittaa, vaan ehdotonta siten, että se ei aseta ehtoja. Ei mitään ehtoja!

Armo on luultavasti kristillisten puheiden eniten käytetty sana, Jumalan ja rakkauden lisäksi. Kristillinen kirkko puhuu armollisesta Jumalasta ja samaan hengenvetoon monet - liian monet - puhujat sanovat, että poikkeuksen muodostavat seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat, papin virassa olevat naiset, prostituoidut, varkaat, yhteistä jumalanpalvelusta häiritsevät ja tietenkin kristilliset toisinajattelijat. Listaa voisi vielä jatkaa, mutta annetaan sen nyt olla.

Mitä armollisella Jumalalla on tekemistä tuollaisen kristillisyyden kanssa? Minun mielestäni ei mitään. Jos armon vastaanottamiselle asetetaan ehtoja, se ei ole enää armoa, vaan se on lista hyväksytyksi tulemisen vaatimuksista.

Monien kristittyjen usko on siis ristiriitaista. Samaan aikaan ei voi puhua armon Jumalasta ja asettaa armon vastaanottamiselle ehtoja. Olen mieltänyt Jeesuksen elämän, opetukset ja teot mittarina kristilliselle elämälle. Mutta miksi me puhumme Jeesuksesta ihmiseksi tulleena Jumalana, jos emme kuitenkaan ota hänen puheitaan ja tekojaan vakavasti? Mielestäni on hyvin yksipuolista puhua vain Jeesuksen kuolemasta, sillä jos uskomme Jeesuksen olleen ristillä kuollut Jumala, pitäisi meidän myös ottaa vakavasti hänen maanpäällinen elämänsä.

En pidä itseäni pyhimyksenä, on minullakin ennakkoluuloni ja ennakkoasenteeni. Olen myös omien asenteitteni vanki, mutta yritän muuttua. Muutos ei tapahdu ilman työn tekemistä ja sitoutumista Jumalan unelmaan, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Tervetuloa tätä tietä kulkevien joukkoon. Tie on kapea ja usein hukkuu näköpiiristä. Mutta onneksi muutos on mahdollista, sille joka uskoo.

Totuutta etsimässä

Olin lasteni kanssa katsomassa elokuva. Elokuva sinänsä ei pysäyttänyt minua, vaan keskustelu poikani kanssa katsellessamme ennen elokuvaa esitettäviä mainoksia. Mainosten joukossa oli mainos uudesta elokuvasta Siilo, joka kertoi matrixmaisesta tilanteesta jossa ihmisille on syötetty väärää kuvaa maailmasta totena. Näin ihmiset on saatu elämään vallanpitäjien toiveiden mukaisesti ja he ovat täysin vallanpitäjien armoilla. Keskustellessamme poikani kanssa aiheesta, Matrixista ja mainostetusta elokuvasta, hän sanoi, että oli juuri lukenut samanlaisen juonen mukaisen kirjan.

Nämä ”yhteensattumat” jättivät minut pohtimaan, miltä maailma ja todellisuus näyttävät ja mikä loppujen lopuksi on totta. Kirjoittaessani kartoista, jätin käsittelemättä keskeisen seikan, millaisten perususkomusten pohjalle kunkin elämän kartta rakentuu.

Vaikka poliittisella kentällä maailma onkin nähty jo kauan monien erilaisten ajatusten sulatusuunina, viime vuosiin asti kirkollinen elämä on ollut jähmettyneenä yhden uskon yhteisöksi. Kirkko on elänyt jo parin sadan vuoden ajan sama totuutta. Raamatun ja kirkollisten oppien uskominen historiaksi on ollut mahdollista niin kauan, kun kirkolla on ollut teologinen monopoli. Nyt ovat kuitenkin omat koirat alkaneet purra. Pappien ja teologien piiristä on noussut ihmisiä, jotka eivät ole enää jääneet kuuntelijan rooliin, vaan ovat alkaneet ajatella omilla aivoillaan.

Oulun kirkkoherrojen agnostikkoilloille antama tyly porttikielto kirkon tiloihin kuvaa matrixmaista tilaa. Osa kirkon jäsenistä elää vielä kirkon perinteisen kartan mukaisesti, samalla kun osa jäsenistä näkee asiat jo toisella tavalla.

Tilannetta kuvaa myös usein kuulemani kommentti, jonka mukaan papit saavat kyllä lukea eksegetiikkaa ja tutkia Raamattua tieteellisin metodein, mutta ei siitä tarvitse seurakuntalaisille kertoa. Minulle tuon ajatuksen tarkoituksena on sanoa, että eksegeettinen tutkimus antaa kyllä oikean kuvan Raamatusta, mutta on parempi antaa maallikoiden olla tietämättömiä asiasta, koska silloin kirkko menettää monopolinsa Raamatun tulkitsemiseen.

Kirkko menetti monopolinsa Raamattuun silloin, kun Raamattuja alettiin kääntää kansan kielelle, ihmisten lukutaito kehittyi ja ne tulivat suuressa mittakaavassa ihmisten saataville. Jokainen Raamatunlukija tulkitsee lukemaansa oman elämänsä kautta. Toiset kannattavat kirkon piirissä esitettyjä tulkintoja, toiset eivät, eikä kirkon piirissä voida asialle mitään.

Agnostikkoiltojen kysymyksen asettelu nähdään konservatiivipiireissä kirkon hajottamisena. ”Yhden totuuden” yhteisön on vaikea, jos mahdotonta, hyväksyä toisinajattelijat. Itse en koe iltoja hajottamisena, vaan uutena yrityksenä tehdä kristinuskosta merkittävää ihmisille. Näinhän on tehty kirkon historiassa monesti.

Aina uuden yhteiskunnallisen tilanteen tai aatteellisen virtauksen saadessa alaa, on myös kirkon piirissä reagoitu muutokseen vastustuksella. Uutta tulkintaa toivat protestanttiteologit ja monet muut, joiden kädenjälki on jäänyt kirkon opinkappaleisiin. Joka tilanteessa kirkko on vastustanut uudistuksia, mutta hyvin usein on käynyt myös niin, että pitkän ajan kuluessa tuosta uudesta ajatuksesta on tullut osa kirkon perinnettä – tai prosessissa syntyneen uuden kirkon perinnettä.

Kartan ainekset voivat siis koostua kaikesta kristillisen historian aikana sanotusta tai niiden valikoivasta yhdistämisestä. Eri tulkintoja ei voi pistää arvojärjestykseen tai voi, mutta vain oman uskon perusteella. Tulkinnoilla ei ole sellaista objektiivista arvovarausta, joiden mukaan niitä voisi laittaa paremmuusjärjestykseen.

Elämme siis tulkintojen maailmassa, jotka kertovat jotain totuudesta, mutta kenelläkään ei kuitenkaan ole tiedossaan koko totuutta. Kysymys lienee, pystynkö elämään tietämättä koko totuutta?

Tuomio vai mahdollisuus?

Kirkkovuosi alkaa olla lopuillaan ja on aika hieman tutkiskella, mitä Uuden testamentin kirkkovuoden viimeisten sunnuntaiden tekstit pitävät sisällään. Uudessa testamentissa puhutaan maailmanlopusta hyvin vahvoin sanankääntein. Tähdet putoilevat, rakennukset sortuvat ja uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta. Taivaan ja maan Herra tulee tuomitsemaan kaikki ihmiset. Elämän kirjat avataan ja kaikki salassa ollut paljastetaan.

Jos Tuomiosunnuntain näkymät otettaisiin kirjaimellisesti, ne voisi suoraan laittaa hyvin 2012 tai Day after tomorrow kaltaisiten elokuvien käsikirjoituksiksi. Jos ne otetaan kuvaannollisesti, niillä on elämää uudistava vaikutus. Tuomiosunnuntain tekstit ohjaavat lukijaa tulevaisuuden pelon sijasta muuttamaan tulevaisuutta. Tekstit tyhmistä ja viisaista morsiusneidoista, palvelijoille uskotuista rahoista ja viimeisestä tuomiosta (Matt 25) kehottavat kaikki lukijaa tutkimaan omaa elämäänsä ja olemaan itse muutoksen tekijänä. Kaikissa kirkkovuoden viimeisten sunnuntaiden tekstit keskittyvät itsetutkiskeluun ja elämän muuttamiseen. Vertausten tarkoitus ei ole kertoa, miten Jumala tulee ja tekee lopun kaikesta, vaan osoittaa, miten ihmisten tehtävä on tehdä loppu kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja epätasa-arvosta.

Viides valtakunta

Ajanlaskun vaihteessa elettiin muutoksen aikaa, odotuksen aikaa. Antiikin ihmiset odottivat viidennen valtakunnan saapumista. Neljä aikaa oli jo takana. Danielin kirjassa (Daniel 7: 4-7) nämä valtakunnat mainitaan: ne olivat Babylon, Media, Persia ja Makedonia.

Nyt viidennen ja viimeisen valtakunnan paikasta taistelivat kaksi hyvin erilaista kandidaattia. Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta haastoi maailman valloituksen jo aloittaneen Rooman valtakunnan. Ehkä juuri haastajan roolista käsin ensimmäiset kristityt käyttivätkin Jeesuksesta samoja arvonimiä ja adjektiivejä, mitä roomalainen teologia käytti keisareistaan. Muuta samankaltaisuutta näissä valtakunnissa ei sitten ollutkaan. Rooman valtakunnan mottona oli rauha voittamalla, kun Jumalan valtakunnan edustajien motto oli rauha oikeudenmukaisuudella. Kumpikin valtakunta tähtäsi rauhaan, mutta siihen pääsemiseksi käytettiin erilaisia keinoja.

Maailman ajan muutoksessa ei ollut kyse maailmanlopusta nykyisin kristillisen kirkon opettamalla tavalla. Uuden testamentin maailmanlopun kuvauksilla ei siis ollut tarkoitus kuvata maailman loppumista, vaan muuttumista. Niin Rooman kuin Jumalan valtakunnankin edustajat odottivat maailman muuttuvan, siis myös oman elämänsä. Uuden testamentin kuvausten rajuus korostaa sitä, että jotain hyvin radikaalia odotettiin tapahtumaan. Se mikä oli tuleva, tulisi muuttamaan kaiken perin pohjin, mutta aikamme kirkkojen opetuksesta poiketen muutos tapahtuisi tässä ajassa.

Rooman vai Jumalan valtakunta?

Kumpi voitti, Rooma vai Jumalan valtakunta? Rooman valtakunta on kuollut ja kuopattu, kirkko elää vieläkin. Siinä vastaus. Mutta hävisikö Rooma lopullisesti? Jeesuksen vertaukset aikojen taitteesta ovat edelleen ajankohtaisia. Ne vaativat jokaisen lukijansa miettimään omaa elämäänsä. Ne kysyvät, onko minun elämässäni tapahtunut sitä muutosta, jota Jeesus Jumalan valtakunnasta opetti?

Mitkä voimat tänään hallitsevat ihmiskuntaa? Ovatko ne Roomalle, joka etsi rauhaa voiton avulla vai edustavatko neJumalan valtakuntaa, jonka mottona on rauhaa oikeudenmukaisuudella? Jokainen meistä tietää, että Rooma on voitolla, vaikka Jumalan valtakunta loppujen lopuksi tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta. Tuomiosunnuntain kysymys onkin, olenko minä valmis tekemään jotain tilanteen korjaamiseksi?

Jo nyt – ei vielä

Jeesus pyrki muuttamaan maailmaa ja lähti yksittäisen ihmisen elämän muuttamisesta. Hänelle ja heille tämä elämä oli merkittävä. Niin sen pitäisi olla myös meille. Jo tänä päivänä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, kun vain otamme itse vastuun tehdä osamme. Jeesuksen seuraajien toivo tulevasta Jumalan valtakunnasta ei myöskään ole kadonnut mihinkään. Se elää vieläkin, yhtä vahvana kuin Jeesuksen seuraajillakin. Se toimii tämän maailman muutosvoimana, sillä ilman toivoa ei ole valoa ja ilman valoa ei ole elämää. Meidän tehtävämme on pitää huolta tästä maailmasta, jätetään Jumalan huoleksi Hänen valtakuntansa.