Totuutta etsimässä

Olin lasteni kanssa katsomassa elokuva. Elokuva sinänsä ei pysäyttänyt minua, vaan keskustelu poikani kanssa katsellessamme ennen elokuvaa esitettäviä mainoksia. Mainosten joukossa oli mainos uudesta elokuvasta Siilo, joka kertoi matrixmaisesta tilanteesta jossa ihmisille on syötetty väärää kuvaa maailmasta totena. Näin ihmiset on saatu elämään vallanpitäjien toiveiden mukaisesti ja he ovat täysin vallanpitäjien armoilla. Keskustellessamme poikani kanssa aiheesta, Matrixista ja mainostetusta elokuvasta, hän sanoi, että oli juuri lukenut samanlaisen juonen mukaisen kirjan.

Nämä ”yhteensattumat” jättivät minut pohtimaan, miltä maailma ja todellisuus näyttävät ja mikä loppujen lopuksi on totta. Kirjoittaessani kartoista, jätin käsittelemättä keskeisen seikan, millaisten perususkomusten pohjalle kunkin elämän kartta rakentuu.

Vaikka poliittisella kentällä maailma onkin nähty jo kauan monien erilaisten ajatusten sulatusuunina, viime vuosiin asti kirkollinen elämä on ollut jähmettyneenä yhden uskon yhteisöksi. Kirkko on elänyt jo parin sadan vuoden ajan sama totuutta. Raamatun ja kirkollisten oppien uskominen historiaksi on ollut mahdollista niin kauan, kun kirkolla on ollut teologinen monopoli. Nyt ovat kuitenkin omat koirat alkaneet purra. Pappien ja teologien piiristä on noussut ihmisiä, jotka eivät ole enää jääneet kuuntelijan rooliin, vaan ovat alkaneet ajatella omilla aivoillaan.

Oulun kirkkoherrojen agnostikkoilloille antama tyly porttikielto kirkon tiloihin kuvaa matrixmaista tilaa. Osa kirkon jäsenistä elää vielä kirkon perinteisen kartan mukaisesti, samalla kun osa jäsenistä näkee asiat jo toisella tavalla.

Tilannetta kuvaa myös usein kuulemani kommentti, jonka mukaan papit saavat kyllä lukea eksegetiikkaa ja tutkia Raamattua tieteellisin metodein, mutta ei siitä tarvitse seurakuntalaisille kertoa. Minulle tuon ajatuksen tarkoituksena on sanoa, että eksegeettinen tutkimus antaa kyllä oikean kuvan Raamatusta, mutta on parempi antaa maallikoiden olla tietämättömiä asiasta, koska silloin kirkko menettää monopolinsa Raamatun tulkitsemiseen.

Kirkko menetti monopolinsa Raamattuun silloin, kun Raamattuja alettiin kääntää kansan kielelle, ihmisten lukutaito kehittyi ja ne tulivat suuressa mittakaavassa ihmisten saataville. Jokainen Raamatunlukija tulkitsee lukemaansa oman elämänsä kautta. Toiset kannattavat kirkon piirissä esitettyjä tulkintoja, toiset eivät, eikä kirkon piirissä voida asialle mitään.

Agnostikkoiltojen kysymyksen asettelu nähdään konservatiivipiireissä kirkon hajottamisena. ”Yhden totuuden” yhteisön on vaikea, jos mahdotonta, hyväksyä toisinajattelijat. Itse en koe iltoja hajottamisena, vaan uutena yrityksenä tehdä kristinuskosta merkittävää ihmisille. Näinhän on tehty kirkon historiassa monesti.

Aina uuden yhteiskunnallisen tilanteen tai aatteellisen virtauksen saadessa alaa, on myös kirkon piirissä reagoitu muutokseen vastustuksella. Uutta tulkintaa toivat protestanttiteologit ja monet muut, joiden kädenjälki on jäänyt kirkon opinkappaleisiin. Joka tilanteessa kirkko on vastustanut uudistuksia, mutta hyvin usein on käynyt myös niin, että pitkän ajan kuluessa tuosta uudesta ajatuksesta on tullut osa kirkon perinnettä – tai prosessissa syntyneen uuden kirkon perinnettä.

Kartan ainekset voivat siis koostua kaikesta kristillisen historian aikana sanotusta tai niiden valikoivasta yhdistämisestä. Eri tulkintoja ei voi pistää arvojärjestykseen tai voi, mutta vain oman uskon perusteella. Tulkinnoilla ei ole sellaista objektiivista arvovarausta, joiden mukaan niitä voisi laittaa paremmuusjärjestykseen.

Elämme siis tulkintojen maailmassa, jotka kertovat jotain totuudesta, mutta kenelläkään ei kuitenkaan ole tiedossaan koko totuutta. Kysymys lienee, pystynkö elämään tietämättä koko totuutta?