Minä uskon kyllä, mutta en niin . . .

Jukka Relander kertoo Tuomas Nevanlinnan kanssa kirjoittamassaan kirjassa Uskon sanat seuraavanlaisen kertomuksen. Relanderin isä oli kuollut ja pappi oli tullut kotiin keskustelemaan hautaukseen liittyvistä asioista. Pappi kysyi keskustelussa myös Relanderin isän uskonnollisuudesta, johon Relander oli vastannut, että isä kyllä uskoi johonkin, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Pappi vaivautui silminnähden vastauksesta, niinpä Relander ajatteli lohduttaa pappia ja sanoi: ”näinhän Martin Lutherkin julisti”.

Relanderin isä ei ole ainoa, joka ajattelee tuolla tavalla. Yhä suurempi joukko suomalaisia on joutunut asettamaan kirkon opetuksen kyseenalaiseksi. Myös minä olen joutunut vastatusten sen tosiasian kanssa, että kirkon käyttämä kieli ei enää merkitse minulle kirkon opettamassa muodossa mitään. Kysymys ei ole siitä, ettenkö enää uskoisi Jumalan olemassaoloon, vaan siitä, etten enää löydä kirkon opetuksesta yhtymäkohtia omaan elämääni. Kirkon julistuksesta on tullut minulle mitäänsanomatonta.

Miksi minulle on käynyt näin? Olen tullut siihen tulokseen, että käsitysteni muutos liittyi laajempaan länsimaisen ajattelun muutosprosessiin, olemmehan me kaikki oman aikamme lapsia. Tällä hetkellä kirkon piirissä eletään muutosta modernista postmoderniin maailmaan. Modernin maailman mekanistiset systeemit eivät enää toimi ajassa, jossa ihmiset elävät omasta kokemuksestaan käsin. Länsimaissa on tultu pisteeseen, jossa subjektiivinen yksilöllinen totuus on tullut objektiivinen totuuden tilalle. Maailmasta on kyllä olemassa vain yksi totuus, mutta sitä on mahdotonta saada selville, sillä jokainen näkee maailman oman elämänhistoriansa läpi.

”Uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa” on siis lause, joka minunkin on siis allekirjoitettava. Tästä huolimatta uskon, että Jumalalla on edelleen paikkansa ihmisten elämässä. Nyt on vain hyväksyttävä se, että, myyttisten tarinoiden tekeminen historiallisiksi tapahtumiksi ei enää kosketa ihmisiä. Aika, jolloin persoonallisella, ihmeitä tekevällä Jumalalla oli paikkansa tässä maailmassa, on ohi. Nyt pitää löytää uudet sanat kuvaamaan Jumalan todellisuutta, sillä Jumala ei ole hävinnyt minnekään, me länsimaiset ihmiset emme vain löydä sanoja puhuaksemme Hänestä. 

Joku kysyy nyt, mikä pappi se on joka ei pitäydy kirkon opissa? Minusta kirkolla ja sen papeilla on kaksijakoinen tehtävä. Toisaalta tehtävä on säilyttää kirkon traditioita tuleville sukupolville ja toisaalta se on avata sitä perustaa, jolle kirkko on rakentunut, aina uudestaan ja uudestaan uusille sukupolville. Itse koen tehtäväkseni jälkimmäisen. Syy on ehkä siinä, että minulla ei ole itselläni hengellistä kotia, jonka opetus olisi lähellä sydäntäni.

Siksi tunnen tarvetta lähteä alusta, Jeesus Nasaretilaisesta ja ensimmäisistä kristityistä. Kristillisen sanoman uudelleensanoittaminen on mahdollista vain oppimalla tuntemaan ensimmäisten kristittyjen ajatuksia. Siksi mielestäni eksegetiikka onkin teologisista alueista tärkein. Vain eksegetiikan avulla meidän on mahdollista päästä kirkon 2000 -vuotisen historian läpi lähelle sitä hetkeä, mistä kaikki alkoi. Sieltä käsin me voimme pohtia, mitä usko Jeesukseen ja Jumalaan oikein meille merkitsevät tänä päivänä.